Muutokset 1900-luvun lopulla ovat herättäneet kysymyksiä sotilaallisen voiman uudesta jäsentymisestä kansainvälisissä suhteissa ja valtioiden politiikassa. Suomi ei ole merkittävästi osallistunut eurooppalaiseen aseidenriisuntaan ja pitää kiinni yleisestä asevelvollisuudesta ja suuresta varusmiesmäärästä. Kuitenkin Suomi on hakeutunut läheiseen sotilasyhteistyöhön Nato-maiden ja toisten Pohjoismaiden kanssa, kehittänyt aktiivisesti Euroopan unionin puolustusta ja osallistunut uusimuotoiseen kriisinhallintaan. Myös Suomessa asevoimaa koskeva ymmärrys muuttuu.
Tässä konstruktiivisessa tutkimuksessa tulkitaan kylmän sodan jälkeistä sotilaspolitiikkaa ja kehitetään sen viitekehystä. Samalla pyritään avaamaan asevoimien luonnetta poliittisena toimijana. Suomen sotilaspolitiikka laajenee paitsi strategian ja turvallisuuden puitteissa niin myös niiden ulkopuolelle ja muuhun politiikkaan. Mukana on entistä enemmän toimijoita, jotka myös pystyvät politisoimaan asioita asevoimaa rakennettaessa aikaisempaa vahvemmin. Suomessa kamppaillaan massa-armeijasta ja teknoarmeijasta. Kiistoissa käytetään kuitenkin yhä enemmän muita kuin sotilaallisia perusteita. Uusista käsityksistä huolimatta asevoimalla on Suomessa myös vankkaa sotilaallisen ajattelun ohjaamaa jatkuvuutta.
Strategia ja turvallisuus ovat laajentuneet käsitteellisinä näkökulmina ja kietoutuneet tiivisti toisiinsa. Suomea koskevat johtopäätökset tukevat niiden täsmentämistä. Tutkimuksessa ehdotetaan strategian ja turvallisuuden erottamista selvemmin toisistaan, strategian kaventamista mutta turvallisuuden pitämistä laaja-alaisena. Sotilaallisen turvallisuuden osuutta siinä sekä asevoimaa ei-sotilaallisissa turvallisuuksissa olisi kuitenkin tarkennettava.