Luontosuhde on henkilökohtainen, hienovarainen asia. Luonnonilmiöitä tarkkailemalla ihmisessä oleva alkuperäinen herkkyys voi nousta esiin ja hän alkaa kuunnella itseään luonnossa ja luontoa itsessään. Hän voi kokea ihmisenä olemisen juurettomuuden väistyvän - vaikkapa elävän ikimännyn juurella - tai nähdä oksalla pyrähtelevän sinitiaisen liikkeissä välähdyksen omasta viattomuudestaan. On syntynyt henkilökohtainen luontosuhde, jossa luonto puhuu ja ihminen kuuntelee. Koskaan tämän jälkeen hän ei ole luonnossa yksin. Arktikan huuman kokeneen mieleen jää yksi kysymys: Voiko tätä suurenmoista luontoa olla rakastamatta?

Kun ihminen seisoo vuosimiljoonaisella kalliolla, hän asettuu omalle paikalleen kaikkeudessa. Luonnossa liikkuessamme katsomme, mutta näemmekö? Kuuntelemme, mutta kuulemmeko? Tunnelmoimme, mutta tunnemmeko?