Mielikuva keskiajan naisesta on usein kuva aviomiehen tai miespuolisen sukulaisen käskyvallan alaisena elävästä olennosta, jonka toiminnot rajoittuivat perheeseen ja uskonnon tai armeliaisuuden harjoittamiseen. Mielikuva on osin paikkansa pitävä, osin säilyneiden lähteiden luonteesta johtuva. Toisenlaista naiskuvaa keskiajalta tarjoavat 1100-1200-luvulla eteläisessä Ranskassa eläneiden naistrubaduurien tekstit, joita Susanna Niiranen tutki väitöskirjassaan.

Keskiaikaiset laulutekstit ja elämäkerrat kertovat yläluokkaisista naisista, joiden ominaisuuksina arvostettiin muun muassa älyllisyyttä ja puhetaitoa, Niiranen kuvailee. Älyllisyys tarkoitti paitsi tietoa ja sivistystä, myös nokkeluutta, joiden ilmaisuun tarvittiin hyvää sanankäyttelytaitoa.

Koska kysymyksessä ovat naistrubaduurit, joista käytetään myös oksitaaninkielistä nimitystä trobairitz, puhe- ja ilmaisutaito oli olennaista. Myös heidän musiikillisiin taitoihinsa viitataan, vaikka varmuutta ei olekaan, esittivätkö trobairitzit itse laulujaan. Rakkaus ja elämänilo olivat miestrubaduurien tapaan naistrubaduurienkin teemoja, mutta myös miesten petollisuus, suru ja jätetyn tuska. Lasten synnyttäminen ja äitiys pelottivat. Oman elämän vaikuttamiskeinoina nähtiin maallisesta luopuminen eli luostariin meno, hovikulttuurin verkostoissa toimiminen ja ennen kaikkea erilaisten viestintäkeinojen, kuten puhumisen taidot ja laulujen laatiminen, hallinta. Tärkeimmäksi rooliksi näille naisille muodostuu domnan, aristo raattisen emännän rooli, joka mahdollisti trubaduurikulttuurissa toimimisen paitsi itse lauluja tekemällä myös toisia lauluntekijöitä tukien. Kaikissa keskiaikaisissa lähteissä naistrubaduureihin suhtauduttiin ihaillen ja arvostaen.