Arvid Järnefelt (1861–1932) kuuluu merkittävimpiin suomalaisiin kirjailijoihimme. Hän on jättänyt myös lähtemättömiä jälkiä aatetraditioomme toisinajattelijana, yhteiskunnallisena ja hengellisenä herättäjänä sekä siviilivastarinnan pioneerina. Järnefelt ja hänen piirinsä kytkeytyvät keskeisesti kirjallisuuden ja muun taiteen kehitykseen Suomessa 1880-luvulta 1930-luvulle.

Koettuaan kolmikymmenvuotiaana Tolstoin aatteiden virittämänä henkisen murroksen Arvid Järnefelt ryhtyi suutarinoppiin ja muutti myöhemmin maalle, Lohjan Rantalaan, alkaakseen elää kättensä töillä. Ideologiastaan huolimatta hän sai pääasiallisen toimeentulonsa kirjoittamisesta.

Professori Juhani Niemen kirjoittama elämäkerta Järnefeltistä perustuu alkuperäislähteisiin, kirjeenvaihtoon ja päiväkirjamerkintöihin, ja tulkitsee kirjailijan teoksia aikalaisnäkökulmasta ja samalla tämän päivän lukijalle. Järnefeltin persoonallisuutta ei valeta valmiiseen muottiin vaan annetaan tilaa hänen omalle äänelleen.
Merkittävän kirjailijan tunnistaa siitä, että hänen teoksensa ovat matkalla johonkin. Esikoisteoksen Isänmaa (1893) jälkeen Arvid Järnefeltin työpajasta lähti maailmalle kolmisenkymmentä teosta – vakavaa ja kevyttä, aateromaaneja ja näytelmiä, kertomuksia ja kiistakirjoituksia. Jouduttuaan syvään kriisiin Järnefelt puhui vallankumousvuonna 1917 kirkoissa kaikelle kansalle ja lähti seuraavina vuosina ajoittain vaeltamaan matkasaarnaajana. Kulkiessaan Euroopassa 1920-luvulla hän koki kirjailijana uuden nuoruuden. Kaunokirjallisten menestysten ohella Järnefelt kirjoitti Vanhempieni romaanin (1928–1930), edelleen elävän kulttuurihistoriallisen muistelmateoksen.
Järnefelt itse kirjoitti, että ”jokaiseen ihmiseen vaikuttaneita tosiasioita on äärettömyys”.