Vuokkiniemi on pieni mutta kuuluisa kylä Vienan Karjalassa suuren Venäjän läntisellä laidalla. Äitisemme Vuokkiniemi on kertomus yhdestä ja samalla sadasta vuodesta, matka matriarkkojen maahan.
Toimittaja, runoilija Maija Myllykangas muutti isoäitinsä syntymäkylään Vuokkiniemeen syksyllä 2000, ja talven mittaan vienalaisnaiset kertoivat hänelle kylänsä sadan vuoden tarinan.
Matkakertomus seuraa tarkasti, mitä kylässä syötiin, laulettiin, leivottiin, juoruttiin, luettiin ja katsottiin televisiosta vuonna 2000; mitä ajateltiin kielestä, kulttuurista ja uskonnosta; miten suhtauduttiin Suomeen, mitä mieltä oltiin uudesta Venäjästä.Vuokkiniemi oli tiukasti naisten ohjaksissa, olipa kyse sitten kaupasta tai kyläneuvostosta, postista tai kirjastosta, lastentarhasta tai taimitarhasta, koulusta tai kirkon hoitamisesta, matkailusta tai martoista, folkloresta, journalismista tai kielitieteestä.
Matkakertomus johdattaa lukijan kylään, ja sen jälkeen eri-ikäiset naiset vievät vieraan omilla elämäntarinoillaan kylän kiintoisiin neuvostovuosiin ja kauas tsaarinaikaan asti. Äitisemme Vuokkiniemi tuo uusia hilpeitä ja koskettavia näkökulmia Viena-kirjallisuuteemme, ja sen ennen julkaisemattomat valokuvat ovat pääosin peräisin vuokkiniemeläisten kotialbumeista. ”Halusin kuvata Vuokkiniemeä sen sisältä, keskeltä – en ulkoa enkä ylhäältä. Halusin tehdä kirjan Vienasta ilman yhtään suoraa sitaattia Elias Lönnrotilta tai I.K. Inhalta, niin hurmaavia kuin herrat ovatkin. Halusin kirjoittaa dokumentin meidän ajaltamme, omalla äänelläni. Vuonna 2000 oli eletty uutta aikaa kymmenisen vuotta: murros näkyi niin kulttuurissa, kielessä, uskonnossa kuin muussakin elämässä. Kylässä asui tsaarinaikana syntyneitä vanhuksia, mutta valtaosa haastateltavistani oli neuvostoajan kasvatteja”, kertoo Myllykangas. ”Omat vienalaiset sukujuureni auttoivat minua pääsemään kylään sisään; asuin isotätini Jouki Lipkinan mökissä ja kylän kuuluisin perinteentaitaja Santra Remsu on isoäitini Naston kummityttö. Kirjastani tuli luontojaan naisten eepos tuossa matriarkkojen maassa. Äitisemme Vuokkiniemi ei ole historiikki, turistiopas eikä lopullinen totuus mistään. Se kertoo siitä, mitä ja miten naiset vuonna 2000 halusivat kertoa omasta kylästään.”
”Ja vaikka tarinoihin mahtuu vallankumousta, sotia, evakkomatkoja, köyhyyttä ja kuria, niin ihminen syntyy, kasvaa, menee naimisiin, tekee lapsia ja työtä, elää omaa ainutkertaista elämäänsä ja hakee onneaan samalla tavalla, kaikkialla. Näillä naisilla on kertomisen taito. Eivät runonlaulajat ole kuolleet: siellä on runoa ilmassa, yhä. Sitä paitsi Äitisemme Vuokkiniemi on niin hauska, että kun kirjan kannet laittaa kiinni, niin oven takaa kuuluu vielä nauru.”
