Muistoni synnyinpaikastani Petsamosta ovat häivähdyksiä, kuin unta. Petsamolaisten yhteisyys varsinkin sodan jälkeisessä asutus- ja jälleenrakennusvaiheessa olivat täynnä ikävää ja muisteluksia, kasvoin niiden keskellä. Evakkous hellitti monen osalta vasta toisessa tai kolmannessa sukupolvessa.

Yli kaksikymmentä vuotta toimitin petsamolaisten vuosilehteä Petsamolaista. Siinä, ja jokavuotisissa Petsamojuhlissa menetetty kotiseutu oli läsnä. Olin Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920–1944 kirjatoimikunnan puheenjohtaja. Teos oli suuri tieteellinen läpimarssi kasvuhenkiseen maakuntaamme.

Petsamon evakkoja asutettiin Inarin ja Tervolan kuntiin. Nuoruuteni kipeän kasvun vuodet vietin Tervolan ”Lapin Kolmiossa”. Nuoret osallistuivat uuden seudun kodiksirakentamiseen, mutta tarvitsivat myös aineksia hengen kasvulle. Syntyi käsin kirjoitettu Raivaaja-kylälehti, syntyi Varejoki-Ryhmä, epävirallinen siirtolaisten ohjelmaporukka, joka piti yllä ja loi uutta petsamolaismusiikkia. Lauluihin tarvittiin sanoituksia, niitäkin on näiden kansien sisällä. Kun nyt katselen ikkunastani, näen väylän virtaavan edessäni. Synnyin Paatsjoen, rajajoen rannalla ja lähdön jälkeen kaipasin aina vettä läikehtimään ikkunani alle. Sain näkymän eteeni viimein toisen rajajoen, Torniojoen rannalla.

Petsamon jäljet ovat jääneet minuun pysyvästi. Petsamo, sota ja sen jälkeinen jälleenrakennusaika kasvatti minut sellaiseksi kuin olen, se on voima, se on ydin.
Evakkous on sielun tila. Meillä kaikilla on oma Petsamomme. Tämä on minun. Kokonainen olen vain Paatsjoen törmällä. Mutta jäin toiselle rannalle.