Luonnon tuntemuksemme ajatellaan yleisesti heikentyneen, mutta edelleen on olemassa myös omistautuneita luontoharrastajia. HM Minna Santaojan väitöskirja käsittelee luontoharrastusta Suomessa. Toisin kuin ympäristöliikettä, luontoharrastusta on tutkittu Suomessa vähän. Pioneeritutkimuksen yleisenä tehtävänä onkin luoda kokonaisvaltainen käsitys luontoharrastuksesta ilmiönä ja sen yhteiskunnallisista kytkennöistä. Santaoja tarkastelee väitöskirjassa luonnon tietämisen ja kokemisen moninaisuutta tietopainotteisen, yhdistyksiksi organisoituneen luontoharrastuksen kautta. Tutkimuskohteena ovat hyönteis- kasvi-, sieni- ja lintutieteellisistä yhdistyksistä löytyvät harrastajat, joita on maanlaajuisesti noin 15 000. Lintuharrastajat muodostavat erikoistuneiden luontoharrastajien joukosta kaksi kolmasosaa. Tutkimus alkaa historiallisella katsauksella luontoharrastuksen kehitykseen luonnontieteen rinnalla.
Työn keskiössä on pirkanmaalainen luontoharrastus. Osa tutkimuksen aineistosta on hankittu osallistuvalla havainnoinnilla eri alojen luontoharrastajien keskuudessa. Väitöskirjan empiirisessä osassa lähempään tarkasteluun on valittu kolme tutkimustapausta, jotka valottavat luontoharrastajien toimintaa eri näkökulmista. Ensimmäinen tapaus koskee Tampereen luonnontieteellistä museota ja luontoharrastajien osaa museon perustamisessa. Museokokoelmien juuret juontavat 1900-luvun alkuun. Näytteitä keräämällä harrastajat ovat halunneet tuoda luonnon ihmeet kaiken kansan ulottuville. Tapauksen kautta Santaoja tarkastelee luonnontieteellisen museotoiminnan merkitystä ympäristökasvatuksessa ja luonnontieteellisten kokoelmien merkitystä luonnonsuojelussa.
Toinen tutkimustapaus koskee luontotiedon ja erityisesti lintutiedon organisoitumista erilaisten teknologisten ratkaisujen välityksellä. Tarkastelun kohteena ovat BirdLife Suomen Tiira-lintuhavaintojärjestelmä sekä Luonnontieteellisen keskusmuseon Hatikka-havaintotietokanta, joiden välille syntyi kilpailutilanne selvitettäessä linnuston levinneisyyttä kolmannessa lintuatlaksessa. Tapauksen kautta Santaoja pohtii lintuharrastuksen suosiota, havaintotiedon validointikäytäntöjä ja erilaisia harrastustapoja. Myös väitöskirjan kolmas tutkimustapaus keskittyy lintuharrastukseen ja erityisesti harrastajien toimintaan käytännön luonnonsuojelijoina. Tutkimuksen kohteena on linnustoltaan valtakunnallisesti merkittävä Ahtialanjärvi Lempäälässä. Tapauksessa aktiiviset lintujärven kunnostajat ovat ajautuneet konfliktiin ympäristöhallinnon kanssa koskien luonnonhoidon käytäntöjä.
Luontoharrastajien merkittävä rooli luonnon monimuotoisuutta koskevan havainto- ja seurantatiedon tuottajina on tunnustettu. Valtaosa hallinnon tarvitsemasta lajitiedosta on peräisin harrastajilta ja näiden asemasta kertoo myös se, että edistyneet harrastajat opettavat lajintuntemusta yliopisto-opiskelijoille erikoistuneiden ammattilaisten puuttuessa. Luonnon monimuotoisuuden hallintaan tähtäävän politiikan seurauksena on luotu tietokäytäntöjä, jotka painottavat harvinaisia ja erityisesti suojeltavia lajeja. Tieteellisen lajitiedon korostuminen harrastajien ja hallinnon käytännöissä sulkee Santaojan työn perusteella ulos osan potentiaalisista luontoharrastajista ja erilaisista luonnon tietämisen tavoista. Luonnon tuntemus perustuu aktiiviseen luonnossa liikkumiseen ja luonnon affektiiviseen tuntemiseen - luonnonrakkauteen. Santaoja peräänkuuluttaakin työssään monimuotoisempia ja sallivampia luontotietokäytäntöjä ja pyrkii hälventämään "rationaalisen" ja emotionaalisen luonnonsuojelupuheen rajaa. Luontoharrastus kehystetään työssä laajasti ymmärrettynä poliittisena toimintana ja ympäristökansalaisuutena. Luontoharrastajat ovat keskeisessä roolissa tuottaessaan kulttuurista ymmärrystä luonnosta.
