Suomalaista uskonnollisuuden kenttää on kuvailtu pitkään yhtenäiseksi. Kansainvälistymiskehityksen myötä yhtenäisyys on murtunut, ja uskonnollinen monimuotoistuminen on lisääntynyt. Eri uskontojen rinnakkaiselo merkitsee muun muassa rajanvetoa uskonnollisten yhteisöjen välillä ja oman itseymmärryksen selkeyttämistä. Tällaisessa itsensä paikantamisprosessisssa keskusteluja toisista uskonnoista voi tarkastella peilinä, josta näkyy uskonnollisen yhteisön omakuva.



Niin kutsutut uususkonnot ovat yksi esimerkki uskonnollisesta pluralisoitumisesta. Niihin on kiinnitetty huomiota myös uskonnollisista yhdyskunnistamme suurimman, evankelisluterilaisen kirkon sisällä. Tässä teoksessa tarkastellaan kirkossa käytyjä uususkontokeskusteluja kirkon itseymmärryksen rakentamisen näkökulmasta. Teoksessa on analysoitu retorisen analyysin ja diskurssianalyysin avulla niitä tapoja, joilla kirkossa puhutaan uususkonnollisuudesta ja kirkosta. Puhetavoissa tiivistyvät tavat hahmottaa kirkon itseymmärrystä pluralisoituvassa yhteiskunnassa.