Mikko Väänänen kääntää toisessa runoteoksessaan kursailematta katseen runouden ikiaikaiseen aiheeseen, Kuuhun. ”Säännöllisesti muodoltaan toistuvan ikuisen merkin” tuttuus kyseenalaistetaan arvoituksellisen hämärällä mutta tarkalla kielellä, jonka humoristinen ja filosofinen vaeltelu tummasävyisellä öisellä taivaalla säteilee runoutta, jossa on aistittavissa niin itämaisia kuin länsimaisiakin sävyjä.

Tekstissä liikutaan korkealta matalalle sekä sinusta minuun aidon nondualismin hengessä. Teoksen typografiasta ja kuvituksesta vastaavan Viivi Wariksen Kuu saa monia muotoja aina arkaaisista myyteistä lakonisiksi kirjaimiksi ja siitä tuntemattomaksi toiseksi, unohtamatta kvanttifysiikkaa.

Teoksessa perinteet – kuten zen, antiikin ajattelu, kristillinen mythos ja aikalaisajattelu – sotkeutuvat arveluttavan kutkuttavalla tavalla. Q kieltäytyy hyväksymästä aikakauden mätää negatiivista auraa ja sitä vastoin osoittaa mieltä näkemällä kaiken Kuun – tai Q:n – valossa, koskettamalla jokaista ilmiötä osana tuota loistoa, toistoa.