Alun perin vuonna 1944 ilmestynyt Valistuksen dialektiikka on eräs viime vuosisadan tunnetuimpia yhteiskuntafilosofisia puheenvuoroja samaan tapaan kuin Karl Popperin lähes samanaikainen Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945). Horkheimerin ja Adornon mukaan 1700-luvun klassinen valistusajattelu on tullut tiensä päähän viimeistään holokaustin jälkeen. Itse asiassa heidän mielestään historian kulussa ihmisten oma toiminta on kääntynyt heitä itseään vastaan. Saman asian toinen puoli on se, että hallitessaan luontoa päämääristä piittaamattoman välineellistyneen järjen avulla ihmisen on pakko hallita myös itseään, alistettava oma sisäinen luontonsa. Juuri tässä on valistuksen dialektiikka.

Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa maanpaossa ja osin tästä johtuu teoksen pessimistiseksi sanottu sävy. Kirjoittajat näkevät samankaltaisia piirteitä niin natsi-Saksan näytösluontoisissa joukkoesiintymisissä kuin amerikkalaisen kulttuuriteollisuuden ilmiöissä. Täydelliseen pessimismiin he eivät kuitenkaan vaivu vaan näkevät myös mahdollisuuksia ’järjen toipumiselle’.

Max Horkheimer (1895–1973) ja Theodor W. Adorno (1903–1969) ovat niin sanotun Frankfurtin koulukunnan keskeiset edustajat. Valistuksen dialektikkaa voidaan pitää heidän kehittämänsä kriittisen teorian pääteoksena ja samalla 1900-luvun keskeisten aatevirtausten tarkkanäköisenä erittelynä.