Välineellisen järjen kritiikin keskeinen käsite on "järki", jonka Max Horkheimer ymmärtää yhtäältä ajatteluna ja toisaalta itsesäilytyksenä. Nämä kaksi järjen ulottuvuutta ilmenevät länsimaisessa filosofiassa objektiivisena ja subjektiivisena järkenä. Objektiivinen järki kiteytyy perinteisesti filosofioissa, joissa järki tuottaa kattavan teorian luonnosta, yhteiskunnasta ja ihmisestä sekä perustaa arvoja, päämääriä ja elämän tarkoitusta. Subjektiivinen järki sen sijaan rajoittaa ajattelun keinojen laskelmoimiseen ennalta määrätyn järjestelmän rajoissa. Tällöin päämäärät ja arvot otetaan annettuina eikä niitä kritisoida. Läpiteknologisoituneessa yhteiskunnassa järjen subjektiivinen muoto saa ylivallan välineellisenä järkenä, joka kattaa kaikki elämän osa-alueet.

Max Horkheimer oli Frankfurtin yliopiston yhteydessä sijaitsevan Sosiaalitutkimuksen instituutin johtaja ja Frankfurtin koulun teoreettisten linjausten muotoilija. Hän kirjoitti yhdessä läheisen työtoverinsa Theodor W. Adornon kanssa kuuluisan Dialektik der Aufklärung (Valistuksen dialektiikka) -teoksen, jonka keskeiset teemat valistuksesta, luonnosta ja kulttuuriteollisuudesta sekä länsimaisen sivilisaation vajoamisesta uuteen barbaarisuuteen tulevat esille myös Välineellisen järjen kritiikissä.

Teokseen on käännetty myös kuuluista vuonna 1941 ilmestynyt "Järjen loppu" -artikkeli, jossa Horkheimer terävöittää argumenttejaan hänelle tyypillisellä tarkalla filosofian historiallisella analyysilla ja herkkyydellä aikakauden luonteelle.

”Kirjaa voi pitää profetiana, sillä sen kritisoima kehityssuunta on vasta nyt saavuttanut huippunsa.” – Pekka Wahlstedt, Helsingin Sanomat