Kierreltyään 50 vuoden aikana ympäri Eurooppaa ihminen kiintyy joihinkin ihmisyhteisöjen tyyssijoihin. Niistä kertyy karttoja, kertomuksia, kokemuksia, valokuvia ja muistoja. Kalastuksessa ja sienestyksessä samat apajat säilyvät myös vuosikymmenestä toiseen. Tällaisia kaupunkeja ovat mm. Málaga, Praha ja Ateena. Tarinakokoelmassa lisämausteina ovat Leipzig, Laceno ja Albufeira.

Vuonna 1990 tapahtuneen isääntymiseni myötä päädyin siihen, että oli lapsi vammainen tai terve, häntä ei tule kokea kasvavan kilpailukyvyn omaavaksi, tulosvastuulliseksi kasvatusyksiköksi, jonka ainoa tehtävä on tuottaa suoritteita eli menestyä ja voittaa etevämmyydellään toiset ikätoverinsa. Esikoisemme syntyi sydänvikaisena ja kehitysvammaisena. Toinen lapsemme astui terveenä maailmaan vuonna 1993.Matkailussa ja elämässä pätevät samat periaatteet. Ensinnäkin on opittava selviytymään arjessa mahdollisimman itsenäisesti. Toiseksi tätä sosiaalista taitoa on pidettävä yllä omin voimin mahdollisimman pitkään koko elämän ajan. Reissatessa lapset oppivat tuntemaan vanhempansa jo lapsina ja vanhemmat vastaavasti myös omat lapsensa. Kehitysvammaisuus ei ole havaintojemme mukaan este lapsen tutustumiselle maailmaan.

Kehitysvammaisen Arskan pumppu paikattiin v. 1991. Monipuolinen kuntoutus alkoi. Ensimmäinen perhereissumme tehtiin Arskan kanssa kesällä 1992 stogella Hollantiin ja Belgiaan. Perheemme tytär uiskenteli tuolloin vielä äitinsä kohdussa. Seuraavana keväänä lennettiin koko perheen voimin lomareissulle Kreetalle. Tästä homma alkoi ja jatkuu yhä edelleen vankasti. Tyttäremme on jo omillaan. Hän on paljon maailmaa nähnyt reissunainen.

Perhematkailumme mielenkiinnon keskiössä ovat olleet kunkin kohdemaan kulttuuri, historia ja oma arkinen elämä paikallisen väestön keskuudessa. Reissut on toteutettu omatoimimatkoina, koska seuramatkat eivät mahdollistaneet haluamaamme toimintaympäristöä. Reppu- ja kärryreissarina kokee ja näkee enemmän sekä syvemmälle.

Kehitysvammainen ihminen osaa ajatella ja tuntea. Hänkin ihmistyy vain ihmisyhteisössä. Kysymys on siitä, pidetäänkö kehitysvammaista ihmistä ensisijaisesti ihmisenä ja vasta toissijaisesti vammaisena ihmisenä, joka tarvitsee arjessa suoriutumisessaan oman tarpeensa mukaan meidän muiden tukea ja ohjausta. Kehitysvammainenkin voi olla onnellinen ja osallinen ihminen, jos me otamme hänet mukaan yhteiskuntaan tasavertaisena ihmisenä.