Vanhassa testamentissa ja juutalaisessa traditiossa Jumala tunnettiin ja tunnistettiin usein nimenomaan hänen tekemiensä ihmeiden perusteella. Jumala loi maailman, vapautti ihmeiden avulla Israelin Egyptin orjuudesta ja puuttui monin yliluonnollisin teoin kansansa elämään Raamatun suuressa kertomuksessa. Uudessa testamentissa esimerkiksi Jeesuksen kansansuosio nivoutui pitkälti juuri ihmeiden varaan, mihin viitataan jopa Raamatun ulkopuolisessa aikalaislähteessä. Myöhemmin varhaisen kristinuskon leviämistä selitettiin ihmeillä, jotka yhtäältä herättivät innostusta, toisaalta haastoivat maailmankatsomuksellisesti. Keskeisin ihme tässä mielessä oli Jeesus Nasaretilaisen ylösnousemus. Kirjassa tarkastellaan ihmeitä sekä ilmiöinä omassa ajassaan että osana Raamatun kirjoittajien teoksia. Samalla arvioidaan niiden roolia varhaiskristillisessä teologiassa ja käytännössä. Kirjoittaja on Uuden testamentin eksegetiikan tohtori.