Pohjatuuli puhaltaa kaukaa Hyperborean mailta. Se tuo viestin pohjoisen onnellisesta kansasta, jonka olemuksessa asuu hymy.

Suomalaisuuden ilonaika jäi Karjalaan, sen rakkaille laulumaille. Muistoissa tuo Arkadia elää yhä ja periytyy kertomuksina sukupolvelta toiselle.

Kaipausketjun katkeamattomuuteen liittyy kuitenkin myös vaara: alituinen viekoitus nykyhetken väheksymiseen sekä hylkäämiseen. Jos ihminen hävittää todellisen, kuluvan nyt-kotvansa, niin kuka on syyllinen?

Entisyyden ihannointi johtaa aikapetokseen, jossa menneisyys täyttää koko läsnäolon. Vai onko kyse sittenkään petoksesta? Ehkä olleisuuteen ikävöinti on osa ydinihmisyyttä. Ilman sitä maailmassa oleminen kävisi mahdottomaksi ja itseymmärryksellinen kulttuurifilosofia tarpeettomaksi. Eksistentiaalinen kodittomuus vallitsisi. On kollektiivisten kansallisuuskuvien aika.