Runokokoelmassa on pyritty tarkastelemaan runoja uudenlaisesta, yllättävästä ja lystikkäästäkin näkövinkkelistä.

Runo retkahtaa välillä yleväksi, epätoivoiseksi ja itseään epäileväksi, ja joskus se on kauneimmillaan kuin ihminen, joka jaksaa punnertaa arjessa.

Valtaosalle ihmisistä runo on vain keko tyhjiä kirjaimia, ja ani harvoille syvistä kellareista karanneita ajatuksia.

Köyhiä rakastavalla runolla on taipumus hiipiä rautatieasemilla ja tanssia kaikissa nurkissa. Sitten hypähtää nyyttiensä päällä nukkuvien povitaskuihin, ryhtymättä metelöimään.

Kokoelmassa kysellään myös, mistä minä alkaa ja missä se loppuu? Millainen maailma olisi, vaikka minä ei olisi, mikä se nyt on?