Kun olin vuonna 1986 Cochabamban nurmikentällä odottamassa lentokonetta, join kahvia lentoaseman kahvilassa yhdeksällä miljoonalla pesolla. Maksoin kolme miljoonaa kupista. Siihen aikaan La Pazin rahanvaihtajat eivät enää laskeneet yksittäisiä seteleitä käteen vaan antoivat niitä punteittain. Esimerkiksi 20 dollarista sai muovikassiin viisi punttia pesoja.
Enää ei La Pazissa ole hyperinflaatiosta tietoakaan. Kaikkialla rakennetaan uusia asuntoja ja ihmiset ovat jotakuinkin tyytyväisiä; jokainen uusi päivä on hieman parempi kuin edellinen.
Latinalainen Amerikka on kehittynyt hyvään suuntaan. Ihmisistä jo puolet kuuluu keskiluokkaan, sotilasdiktatuureja ei ole, ei kansannousuja eikä presidenttejä, jotka istuvat niin kauan kuin elävät. Demokratia ja markkinatalous vallitsevat.
Olen tehnyt viimeisen kolmen vuoden aikana neljä pitkää matkaa eri puolille Etelä-Amerikkaa kerätäkseni aineistoa. Näen Latinalaisen Amerikan kehityksen myönteisenä ja kirjoitan siitä, mikä on hyvää. Olisin voinut tehdä kirjastani kurjuusoopperan kertomalla köyhien kärsimyksistä, lapsityöläisistä, oikeudettomuudesta ja korruptiosta. Kun suljen silmäni, kuulen miljoonien lasten nälkäisen itkun, aikuisten tuskaisen valituksen ja aseiden paukkeen, mutta kirjoittaessani en keskity siihen mikä on huonosti vaan siihen, mikä on parantunut ja mikä antaa toivoa.
Maailman uutisvälitys ei kerro enää Etelä-Amerikasta kuten ennen.
Isot maailmanlehdet, joiden kautta tietoa tuli Suomeen, ovat lopettaneet kirjeenvaihtajansa ja toimivat uutistoimistopohjalta. Uutistoimistot kertovat kyllä yökerhopaloista, suurista tulvista ja maanjäristyksistä, mutta niiltä jää huomaamatta hidas, vaikka paljon merkittävämpi kehitys, jonka ansiosta EteläAmerikan maista on tullut oivallisia kauppakumppaneitamme. Esimerkiksi Tyynenmeren rantavaltioissa Chilessä, Perussa, Kolumbiassa ja Meksikossa on nopea kasvu käynnissä, ja nämä maat tarvitsevat myös suomalaisia tuotteita.