Markku Kokkolan viidennen kokoelman runot ovat välähdyksiä, pieniä sivalluksia elämän hetkistä, päivistä, vuosista. Riveillä ja rivien lomassa pohditaan elämää, kuolemaa ja kuolemattomuutta. Voiko olemassaoloa sanoa elämäksi? Entä ylettyykö elämä ennen loppuaan kokonaiseksi? Eräässä runossaan Kokkola todistaa kuolemattomuutta: ruumis hajoaa atomeiksi, jotka eivät kuole, ne pääsevät uusiokäyttöön.

Runot eivät saarnaa, eivät osoittele sormella eivätkä syytä, mutta pysähtyvät ja pysäyttävät toteamaan, että emme näe nälkää, mutta näytämme sitä tai jos emme ole kuulleet, voimme kuvitella ja ehkäpä tunteakin. Meille kerrotaan, että aika ei ole jana, mutta se jättää, aika jättää, mutta jälkeemme tulevat jälkeemme tulevat, ja sitä ennen on elokuu. Viimeistä runoa lukuun ottamatta Kokkolan runot ovat lyhyitä, muutaman rivin pituisia, mutta niiden sanoma avartuu rivien yli ja taakse, kirjan lehdiltä pois.