Marjo Heiskasen runoteoksen lyyrinen minä tekee sukuselvitystä ja pesänjakoa kirjavan perintönsä keskellä. Kertovaksi kokonaisuudeksi limittyvät runot, aforismit ja fragmentit liukuvat kielen eri rekistereistä toiseen. Sisäinen paine ohjaa ei-ehkä-aina-niin-luotettavaa kertojaa, jonka muistikuvat ja mielteet risteytyvät tiheiksi ja todistusvoimaisiksi tunnekokemuksiksi. Omaa sukua on perhehistorian kuvittamaton laitos, värittämätön nide, jonka haikeana taustamusiikkina soi isän automatkoilla laulama Rosvo-Roope.