Vuosituhannen vaihteessa valokuva kukoisti taiteena väkevämmin kuin koskaan aiemmin, kun suuret valokuvataulut ottivat fyysisyydellään mittaa katsojan aisteista. Samalla kasvot siirtyivät syrjään valokuvien aiheina ja niiden tilalle nousivat maisema ja sen abstraktit johdannaiset. Silloinkin kun kasvoja esiintyi valokuvissa, ne olivat kääntyneet poispäin katsojasta tai ne olivat silmiinpistävän ilmeettömiä. Toisinaan taas valokuvat näyttivät käsittelevän välineen omaa esitystä. Väitöksessään Marjaana Kella pohtii "Mitä valokuvalle tapahtui?" Tutkimus osoittaa, että välineen voimavara on ollut sen epäjohdonmukaisuudessa ja monimuotoisuudessa. Mitä valokuvan esityksesta saattoi enää tuoda esiin tässä ajassa? Kellan taiteellis-teoreettinen tutkimus lähestyy aihetta teorian ja kuvien kautta.