Tarinallista, kielellä ilottelevaa proosarunoa, jonka puhuja on ujo mutta maailmasta kiinnostunut, pieni mutta suuntaa katseensa ylöspäin, valoja kohti.

Ja jotain muiston kaltaista, paperinukkien leikattuja päitä, iltoja alikulkutunnelissa kun puhuttiin niin kuin ei koskaan puhuta enää, enää koskaan tarakka huutaa kivusta ja onnesta joka on jakaantunut ja yhtynyt kuin rotta, tällaista musiikkia täynnä koko elämä, tällaista mittavaa diminutiivia joka ei pysähdy, ei suostu.

Marianna Kurton uusi kokoelma Maisemasta läpi toisaalta jatkaa hänen esikoiskirjansa linjoilla mutta osoittautuu rohkeammin omalakiseksi kokonaisuudeksi.