"MINULLAHAN ON JO HYVÄ ELÄMÄ" Adrian ei ollut aivan tavallinen lapsi. Kun hän oli viiden kuukauden ikäinen, lääkärit totesivat, että hänen suolistonsa ei pysty käsittelemään kiinteää ruokaa. Hän saattoi sairastua jopa pienen kurkunpalan syömisestä. Lapsi sai ravintoa suonensisäisesti ja hänen elimistönsä toimi katetrien varassa. Jokainen tulehdus saattoi osoittautua hengenvaaralliseksi, joten vanhemmat, äiti Marian ja isä Thomas, omistivat kaiken aikansa pojan hoidolle. Fysioterapiasta ja jatkuvasta lääkehoidosta huolimatta Adrianin kunto laski. Lopulta hänen lihaksensa olivat niin heikot, että hän joutui pyörätuoliin. Adrian oli rukousten lapsi vauvasta saakka. Kun hänen sairautensa todettiin, perhe oli toistuvasti rukoillut, että Adrian tulisi terveeksi. Kuin johdatuksesta perhe kuuli amerikkalaisesta seurakunnasta, jossa oli todistetusti tapahtunut parantumisia. Perhe matkusti Yhdysvaltoihin ja osallistui tuon seurakunnan kokouksiin. Kun tuli esirukousten aika, Marian-äiti kysyi Adrianilta, haluaisiko tämä, että hänen puolestaan rukoiltaisiin. Adrian kohautti olkapäitään. "En tiedä", hän vastasi, ?minullahan on jo hyvä elämä.? Asiaa ajateltuaan poika halusi esirukousta. Tapahtui ihme. Poika, joka ei ollut kyennyt syömään minkäänlaista kiinteää ravintoa yli kymmeneen vuoteen, alkoi vähitellen syödä. Ruoka pysyi hänen sisällään - katetrit voitiin poistaa. Lentomatkalla kotiin poika aterioi normaalisti. Lääkärit vahvistivat ihmeellisen parantumisen. Nyt Adrian on täydellisen terve!