VTM Mari K. Niemi tarkastelee poliittisen historian alaan kuuluvassa väitöskirjassaan Turun yliopistossa suomalaisen puoluejohtajuuden ja suuren puoleen johtajaksi nousemisen murroskautta. Murroksen Niemi sijoittaa 1980-luvun lopulta 2010-luvulle.

‒ Tarkastelujakson alkupuolella naisia oli ensimmäistä kertaa ehdolla suurten puolueiden puheenjohtajavaaleissa. Kauden lopulla naisia jo valittiinkin puheenjohtajan tehtävään ja ensimmäiset naiset nousivat pääministeriksi. Tämä päätti liki satavuotisen perinteen, jossa miehet ovat Suomessa johtaneet sekä suuria puolueita että hallitustyötä, Niemi sanoo.



Väitöstutkimuksen näkökulma on median ja politiikan vuorovaikutuksessa. Niemen mukaan naisia alettiin valita puoluejohtajiksi tilanteissa, joissa valinta nähtiin puolueille edulliseksi. Naisen valinta tulkittiin miehen valintaa merkittävämmäksi symboliseksi viestiksi, johon liitettiin ajatuksia uudistumisesta ja puolueen julkisuuskuvan parantamisesta. Julkisessa keskustelussa tasa-arvo jäi toissijaiseksi.



‒ Merkillepantavaa on, että naisten valinta suuren puolueen johtajaksi tapahtui vaiheessa, jossa puoluejohtajien valta-asema on vahvin kautta suomalaisen poliittisen historian. Politiikan johtopaikkoja tavoitelleet naiset ovat meilläkin kohdanneet lasikattoja, pyöröovia ja liukkaita jyrkänteitä, mutta tässä valossa näyttää siltä, että valta ei aina pakenekaan naisilta.



Median rooli tiedon välittäjän ja vallan vahtikoiran roolia monisyisempi



Niemen tarkasteleman ajanjakson aikana konkretisoitui myös toinen totutusta poikkeava reitti suuren puolueen johtajaksi. Perussuomalaisten eduskuntavaalivoitto vuonna 2011 nosti pienen puolueen suurten joukkoon ja mursi perinteisen kolmen suuren puolueen asetelman.



‒ Puolueen menestyksen seuraukset ovat olleet kauaskantoisemmat kuin ehkä ensin ajateltiin: perussuomalaisten vaalivoiton SDP:lle, keskustalle ja kokoomukselle aiheuttama järkytys heijastui myöhemmin myös niiden johtajavaihdoksiin ja -valintoihin.



Niemi korostaa, että sekä naisten läpimurrossa että populismin voittokulussa median rooli on ollut tiedon välittäjän ja neljännen valtiomahdin tehtäväkuvaa monisyisempi.



‒ Tutkitulla ajanjaksolla tiedotusvälineet tekivät onnistuneen intervention ja pääsivät politiikan osapuoleksi. Mielipidejournalismin synty näkyi ensin toimittajien kantaaottavien kirjoitusten ilmestymisenä osaksi uutisointia ja myöhemmin tällaisen kirjoittelun määrän rajuna kasvuna. Toimittajat ottivat kantaa valintoihin ja ohjeistivat puolueita, ja puolueet taas mukauttivat näkyvyyden maksimoidakseen käytäntöjään median tarpeisiin.



Niemen mukaan suuren puoleen johtajaksi valikoitumisen kriteerit muuttuivat samalla, kun median merkitys valinnoissa ja puoluejohtajan käytännön työssä kasvoi. Viimeistään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä puolueet omaksuivat ajatuksen median hyödyllisyydestä.



‒ Tämän strategisen muutoksen myötä puolueet tulivat samalla luovuttaneeksi määrittelyvaltaa oman organisaationsa ulkopuolelle. Kokoomuksen vuoden 2014 johtajavaalissa silmiinpistävää oli pyrkimys sekä hyötyä julkisuudesta että palauttaa valtaa takaisin puolueelle.



Niemi tarkastelee väitöstutkimuksessaan myös perussuomalaisten suurvoittoa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Tutkimuksen mukaan politiikan mediajulkisuudessa on tartuttu herättäviin, myyviin poliitikkopersooniin, ilmiöihin, ristiriitoihin ja draamaan, mikä on auttanut puoluetta.



‒ Organisaatioltaan pienen ja johtajaansa henkilöityvän puolueen oli mahdollista saada selvästi poliittista painoarvoaan suurempi julkisuus, koska näkyvyys määrittyi kiinnostavuuden ja sen ilmiöarvon perusteella ja puolueen nousevasta kannatuksesta tuli yksi vaalien pääaiheista.