Suomen kielen asiantuntijoiden keskeinen yhteiskunnallinen tehtävä on kielenhuolto. Suuri yleisö odottaa asiantuntijoilta yksiselitteisiä kannanottoja, jopa "kielipoliisin" otteita, ja kritisoi asiantuntijoita epämääräisyydestä ja liiasta suvaitsevaisuudesta. Asiantuntijoille taas kielipoliisin rooli on vieras. Mistä tämä ristiriita syntyy? Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, miten suomen kielen asiantuntijat kertovat kielestä suurelle yleisölle sanomalehtien kielipalstoilla, kielijutuissa: Millaisin metaforin kielestä puhutaan? Entä millaisia ovat asiantuntijoiden kielinäkemykset? Mitä tarkoittaa, kun asiantuntija luonnehtii ilmausta oudoksi? Kielijuttuja tekstilajina lähestytään retoriikan- ja tekstintutkimuksen keinoin. Kielijuttuja kirjoittavaa asiantuntijayhteisöä yhdistää paitsi koulutus myös yhteisön historiallinen ja sosiaalinen konteksti, jonka rajoissa kielestä kerrotaan. Analyysin kannalta merkittävä käsite on tekstilaji, joka nähdään kontekstin ja toisaalta tekstien kielellisten piirteiden muovaamana. Kielestä kertomisen taustalla on pitkä perinne suomen kielen kehittämistä, huoltoa ja tutkimusta. Tutkimus käsittelee muun muassa kielenhuoltoa ja sen historiallisia taustoja 1800-luvulta alkaen sekä asiantuntijuuden rakentumisen retoriikkaa. Retorisista keinoista esiin nousevat erityisesti auktoriteetteihin vetoaminen, metaforat sekä havaintoihin ja tuntemuksiin perustuva argumentointi. Teos purkaa itsestään selviä käsityksiä kielestä ja kielenhuollosta. Samalla se tarjoaa välineitä suomalaisen kielenhuollon uudelleenarviointiin niin asiantuntijoille kuin suurelle yleisöllekin. Retoriikasta ja tekstintutkimuksesta kiinnostuneille se avaa uusia näkökulmia tekstilajin ja sosiokulttuurisen kontekstin analyysiin.