Satu Mannisen toinen runokokoelma jatkaa siitä, mihin palkittu ja kiitetty esikoisteos Sateeseen unohdettu saari jäi. Mannisen poetiikassa kuvat ketjuuntuvat hypnoottiseksi helminauhaksi, josta piirtyy mielen horisontti. Talvi lasipallossa ei kuitenkaan jää pelkäksi keskeislyriikaksi vaan sen teemat aukeavat myös yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Maailma näyttäytyy suurena sairaalana, jonka käytäville kopiokone monistaa haalistuneita potilaita.

Riittää kun avaa tv:n joka päivä, hikoilee ostoskanavan soutulaitteessa. Päivät ovat uusintoja, valmiiksi naurettuja kahvitaukoja. Hämmennän kahviani, ajatukset sekoittuvat. Kristuksen ruumis pöydällä on kuivunut korpuksi kun sitä pureskelee kuuluu sortumisen ääni. Kaikki me sairastamme kuolemaan johtavaa tautia, kuhisemme bakteereina mikroskoopissa.