Taide on ollut aina läsnä sanoina, tarinoina, kuvina, tanssina, musiikkina, lauluina ja muina keinoina tutkia ihmisen paikkaa sekä suhdetta toiseen ihmiseen ja ympärillä olevaan maailmaan. Taide on liikuttanut, täyttänyt ja tyhjentänyt mieltä. Taide käsitteenä on monimutkainen sen kerroksellisuuden ja taidekokemuksen henkilökohtaisuuden vuoksi. Taide on järjestelmä, joka voi määritellä omat sisäiset kriteerinsä eikä sillä näin määritettäessä tarvitse olla käytännön tehtävää. Taiteen kohtaamisessa ihminen rakentaa merkityksiä suhteessa omaan elämäänsä. Katsojat käsittelevät mielessään taideteosten avulla ominaisuuksiaan ja elämäntilannettaan. He liittävät ne omiin kulttuurisiin taustoihinsa, juuriinsa ja luontosuhteeseensa riippumatta siitä, millaisilla ajatuksilla taiteilija teokset on luonut.

Kokemuksellisen oppimisen edustajana tunnettu John Dewey on tarkastellut taidetta hyvin käytännöllisestä näkökulmasta. Dewey korostaa taiteen kokemusta kokonaisvaltaisena kokemuksena, joka tempaa kokijansa mukaansa ja tuottaa aistimellisen ja emotionaalisen tyydytyksen. Kokemus on kaikkien saavutettavissa huolimatta taiteen eri määrittelyistä. Käsitellessämme asioita, kosketamme ja tunnemme, katsoessamme näemme ja kuunnellessamme kuulemme. Silmä seuraa ja luo tilannekatsauksia, havainnoi aktiivisesti tekemisen seurauksia. Taiteessa muoto ja rytmi ovat merkityksellisiä sekä taiteen tekijälle että sen vastaanottajalle. Kokemuksessa ovat läsnä tunne, äly ja kehollisuus. Myöhemmin tapahtuvassa tekemisessä aiemmat kokemukset ovat läsnä ja ohjaavat tekemistä harkitusti. Pysähtyminen ja viipyminen näiden kokemusten äärellä on merkityksellistä uudelle kokemukselle. Järjestäessään ja purkaessaan havaitsemaansa aktiivisesti ihminen rakentaa uusia merkityksiä kokemastaan, hän luo jotakin uutta. Hän muokkaa kokemaansa ja muokkautuu samalla itse vuorovaikutuksessa taiteen, taiteilijan, toisten ihmisten ja olemassa olevan ympäristön kanssa. Näin voidaan puhua taiteesta inhimillisen kasvun mahdollisuutena.

Ammattikorkeakoulussa annettavan koulutuksen keskeinen tavoite on kouluttaa ammatillisia asiantuntijoita. Ammatilliseen kasvuun kuuluu niin yksilön omaan henkiseen, psyykkiseen, sosiaaliseen kuin maailmankatsomukseenkin liittyviä asioita. Sosiaalialan koulutusohjelman opetussuunnitelmassa olevien taide- ja ilmaisuaineiden opintojen tavoitteena on tukea tätä ammatillisen asiantuntijuuden kehittymistä koulutusohjelman muiden opintojen ohella sellaisella taidepedagogiikalla, jossa opiskelijan on mahdollista käydä ammattieettistä pohdintaa omista toimintatavoistaan, valinnoistaan ja niiden perusteluista. Rakennan tutkimuksessani monitahoiseen taidekasvatuksen näkökulmaan ankkuroituvaa lähestymistapaa, jonka seurauksesta taideaineiden opetuksessa on mahdollista tavoittaa sellainen taiteellinen tai taiteen kaltainen asenne, jossa käytetään taidetta monin eri tavoin persoonallisen ja ammatillisen kasvun tukemisessa. Tavoitteena on huomioida henkilökohtaista elämismaailmaa kunnioittava, päämäärätietoinen tekemisen tapa ja taito, jossa mielellinen sisäisestä kiinnostuksesta lähtevä ajattelu on mukana. Tavoitteena näin rakentuneessa visuaalisiin taiteisiin painottuvassa taiteellisessa toiminnassa on oppia tarkastelemaan itseään etäämpää ja osana laajempaa sosiaalista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta. Näin oman elämän ja maailman vuoropuhelu olisi itseä luovaa, kehittävää ja muuttavaa. Jäsennän tämän ajattelun seurauksena nousevaa taiteen ja taiteen tekemisen kasvatuksellista näkökulmaa taiteesta ja taiteen tekemisen kokemuksista.

Taidelähtöisten työmenetelmien ja kulttuuritoiminnan tarve lisääntyy yhteiskunnallisen muutoksen myötä kasvatus-, hoiva- ja hoitotyön monimutkaistuessa. Sosiaalialan asiakkaissa on ihmisiä, joiden auttaminen ei onnistu enää kaikilta osin perinteisin keinoin. Sosiaalialan asiakastyö perustuu olettamukseen, että lähes jokaisella ihmisellä on mahdollisuuksia etsiä ja löytää ratkaisuja ongelmiinsa. Sosiaalialan työ on muutostyötä, jossa sosionomin haasteena on saada ihmiset löytämään omat voimavaransa paremman hyvinvoinnin aikaansaamiseksi. Tutkimuksessani taide ymmärretään näkemään saattamisen tehtävänä, inhimillisen kasvun ja elämän merkityssisältöjen uudelleen jäsentämisen mahdollisuutena. Näin sitä voidaan käyttää sosiaalialan eri työalueilla: varhaiskasvatuksessa, perhetyössä, erityiskasvatuksessa, vammaistyössä, sosiaalisessa nuorisotyössä, päihde- ja mielenterveystyössä, aikuissosiaalityössä ja vanhustyössä ihmisen kasvun ja elinikäisen oppimisen tukena sekä toimintakyvyn vahvistamisessa että osallistamisessa ja syrjäytymisen ehkäisemisessä.

Taiteella ja kulttuurilla on todettu tutkimusten mukaan olevan myönteistä vaikutusta hyvinvointiin ja terveyteen. Taidelähtöiset hankkeet ja projektit ovat löytäneet paikkansa sosiaali- ja terveysalalle sekä opetustoimen alueille. Taidelähtöisten työmenetelmien pysyvyyden ja jatkuvuuden haasteet sosiaalialan asiakastyössä liittyvät usein asenteisiin ja koulutukseen. Suhtautuminen taiteen myönteisiin hyvinvointia ja terveyttä tuottaviin vaikutuksiin lähtee toimijoiden henkilökohtaisista taiteen ja kulttuurin kokemuksista. Taiteella on eri muodoissaan mahdollista juurtua osaksi sosiaalialan ammatillista osaamista jo koulutuksen aikana taiteellisessa toiminnassa tapahtuvien myönteisten taidekokemusten avulla. Näin taide siirtyisi osaamisen myötä osaksi tulevien työntekijöiden menetelmällistä osaamista ja työyhteisöjen pysyvää toimintakulttuuria.

Sosiaalialan koulutusohjelman visuaalisiin taiteisiin painottuvan taideaineiden opetuksen sitominen postmoderniin taidekasvatukseen tarkoittaa tutkimuksessani sitoutumista pragmatistisen estetiikan ja deweyläisen pragmatistisen taidekasvatuksen ajatteluun means-ends -toiminnan ja sosiokulttuurisen oppimiskäytännön periaatteet huomioiden. Opiskelijat ovat koostaneet taiteellisen toiminnan merkityksenantoprosesseissa kokemuksissaan ilmenevää elämismaailmaansa. Opiskelijat tutkivat, kävivät keskustelua teoksistaan itsensä ja toistensa kanssa sekä selkiyttivät ajatteluaan. Tältä pohjalta uudelleen rakentavan taiteellisen toiminnan avulla opiskelijoiden on ollut mahdollista ylittää maailmansa totutut rajat ja tavoittaa jotakin uutta omassa historiassaan. Näihin merkittäviin vaiheisiin taideaineiden opetuksen kehittämisen ja tutkimuksen jatkumossa olen kiinnittänyt huomioni toimintatutkimuksen tutkimustapaa noudattaen. Tutkimustulosten perusteella on pääteltävissä, että postmodernin taidekasvatuksen ajatteluun sidottu visuaalisiin taiteisiin painottunut taideaineiden opetus luo mahdollisuuksia sosionomin asiakastyössä tarvittavalle sosiaalipedagogiselle ja sosiokulttuuriselle kasvatus-opetus- ja ohjaustyölle. Taiteellisessa toiminnassa vahvistuvat lisäksi opiskelijan sosiaalisen vuorovaikutuksen taidot. Vahvistumista tapahtuu myös opiskelijan reflektiivisen ajattelun osaamisessa ja visuaalisen ajattelun osaamisessa.