Alueellisesta kehittämisestä on Suomessa nykyisin mahdotonta puhua ottamatta huomioon Euroopan unionia ja sen vaikutusta aluepolitiikan menettelyihin. EU:n yhteisöaluepolitiikan peruslähtökohtien tuntemusta on kuitenkin parannettava, koska niiden suhde kansallisiin kehittämistavoitteisiin ja -käytäntöihin ei ole ollut täysin selvä. Tutkimuksen pääkohteeksi otettiin siksi yhteisöaluepolitiikan pääperiaatteet, jotka tunnetaan 1) keskittämis-, 2) ohjelmallisuus-, 3) kumppanuus-, 4) täydentävyys- ja 5) subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteina. Ne ovat EU-politiikassa keskeisiä ideoita, mutta niiden soveltamista hankaloittaa niiden tulkinnanvaraisuus.
Periaatteiden merkityksen selkeyttämiseksi tutkimustehtävänä oli kuvata ne osana EU:n aluepoliittisen järjestelmän kehitystä, selvittää niiden menettelytapateoreettiset perustelut sekä tutkia miten niitä on sovellettu Suomessa. Tavoitteena oli osoittaa millaisiin aluepolitiikan menettelytapoihin periaatteita sovellettaessa on järkevää ja perusteltua pyrkiä. Tutkimuksen voikin katsoa antavan välineitä yhteisöaluepolitiikan menettelyjen ja suomalaisten aluekehitystarpeiden välisen tasapainon etsintään.
Teoreettisen lähestymisen pohjalta valotettiin yhteisöaluepolitiikan menettelyllisiä piirteitä sekä hahmoteltiin vastauksia alueellisen kehittämisen haasteisiin. Periaatteista johdettiin tarkoituksenmukaiseksi katsotun aluekehittämisprosessin vaiheet: aluekohtaisuus, kommunikaatio, strategia ja sitoutuminen, jotka kuvattiin toisiaan vahvistavan kehän muodossa. Tällöin kehittämistoiminnan kohteena olevan alueyhteisön toimijoiden varaan rakentuva aluekohtaisuus nähdään kehittämistyön lähtökohtana. Siihen perustuvan hallitun kommunikaatioprosessin kautta etsitään ja jäsennetään alueellisesti merkityksellisiä kehittämistarpeita ja -mahdollisuuksia yhtymäkohtineen. Näin hahmottuva, toimijoihin perustuva alueellinen strategia - prosessina ja suunnitelmana - luo toimijoiden sitoutumista siihen ja tukee myös erilaisten käytännön toimenpiteiden ja hankkeiden toteuttamista. Kommunikaatiossa syntyvän strategian ja toimijoiden siihen kiinnittymisen kautta aluekohtaisen, yhteisöllisen toimintatavan voi olettaa vahvistuvan ja luovan uutta pohjaa keskusteleville, strategisille ja sitoutumista edistäville käytännöille.
Suomessa periaatteita on kuitenkin toistaiseksi tulkittu melko kunnianhimottomasti ja niiden muodolliseen minimitasoon tyytyen eikä kuvatunlainen kehämäinen prosessi ole täysin toiminut. Voimavarojen, olemassa olevien käytäntöjen ja rakenteiden ohella keskeisiksi estetekijöiksi havaittiin tutkimuksessa aluekehitystyöhön osallistuvien viranomaisten ja muiden toimijoiden asenteet: aina ei ole ymmärretty tai haluttu toimia niin kuin monialaisessa ja eri sektoreiden ja toimijatyyppien toimintaa yhdistelevässä aluekehitystyössä täytyisi. Tulevalla EU-ohjelmakaudella toimijoiden kohtaamista ja yhteistyötä edistäviä kanavia ja menettelyjä on siksi parannettava.
