Yleensä ajatellaan, että muisti on ongelma vain niille, jotka kärsivät sen heikkenemisestä. Muisti on niin itsestäänselvä, että ainoa heräävä kysymys tuntuu olevan kuinka "hyvä" se on. Ja hyvyys mittaa tässä tehokkuutta, kyvyn hallintaa. Näyttää siltä, että juuri silloin kun alamme muistaa, unohdamme muistin ja vain silloin kun alamme unohtaa, muistamme sen. Kun puhumme muistista tulemme aina käyttäneeksi jotakin metaforaa - vahataulu, sanakirja, kirjasto, varasto, tietokone... Augustinus puhuu Tunnustuksissaan muistin "suuresta säiliöstä", mutta myös muistin "avarista kedoista". Moderni muistin tiede omaksui näistä vain edellisen metaforan. Tässä kirjassa askelletaan tältä valaistulta polulta suoraan hakoteille kohti noita "avaria ketoja"; alueelle, jossa muistamisessa on kysymys myös tuntemisesta ja hengittämisestä, aukiolemisesta maailmalle, eikä vain muistin tehtaasta informaatiota rouskuttavine koneineen.