Vaihtoehtolääkinnän suosion kasvu on yleistynyt 70-luvulta alkaen kaikkialla läntisissä yhteiskunnissa. Tutkimuksissa on pääsääntöisesti keskitytty selvittämään vaihtoehtohoitojen käytön yleisyyttä ja käytön syitä. Eri tutkimusten mukaan 20-60 % Keski-Euroopan väestöstä käyttää jonkinlaista vaihtoehtohoitoa. Suomessa vuonna 1992 tehdyssä tutkimuksessa käyttäjien määräksi arvioitiin 46 % väestöstä. Yhtenä keskeisenä vaihtoehtolääkinnän suosiota selittävänä tekijänä on pidetty vastaanottojen ja hoitosuhteen laadullista erilaisuutta verrattuna lääkärin vastaanottoihin. Vaihtoehtolääkintä on nähty alueena, jossa potilaskeskeiset työskentelytavat toteutuvat. Potilaat raportoivat kokevansa hoitosuhteen osallistavana ja tasa-arvoisena ja potilas nähdään hoitosuhteessa yleensä aktiivisena toimijana. Tutkittua tietoa vaihtoehtolääkinnän vastaanottojen vuorovaikutuksesta ei ole kuitenkaan ollut juurikaan saatavilla. Tämä tutkimus on ensimmäinen suomalainen väitöstason tutkimus, joka analysoi yhden vaihtoehtolääkinnän muodon ­ homeopaattisen vastaanoton ­ vuorovaikutusta ja keskustelukäytäntöjä. Tutkimuksessa kuvataan minkälaisista toiminnoista ja vaiheista homeopaattinen vastaanotto koostuu. Toiseksi analysoidaan yksityiskohtaisesti hoidosta päättämistä: sitä, millä eri tavoilla hoitopäätöksistä kerrotaan ja vastaavasti sitä, miten potilaat vastaanottavat hoitoaan koskevat päätökset eli millä tavoin he osallistuvat päätöksentekoon. Lisäksi kuvataan miten ja mistä erimielisyys päätöksentekotilanteessa syntyy ja millä tavoilla syntynyttä ristiriitaa ratkaistaan. Punaisena lankana analyysissa on kysymys siitä, miten homeopaattinen hoitoajatus muokkaa vuorovaikutusta. Tutkimuksen pääaineisto koostuu yhteensä 40 videoidusta vastaanotosta viideltä eri homeopaatilta ja se on kerätty vuosina 2000 ja 2001. Aineiston homeopaattiset vastaanotot ovat kestoltaan keskimäärin 45 minuuttia: vaihteluväli on 15 minuutista kahteen tuntiin. Potilaista naisia on 23, miehiä on neljä ja lopuissa vastaanotolla potilaana on vanhempi lapsiensa kanssa. Potilaiden ikäjakauma vaihtelee muutaman viikon ikäisestä vauvasta vaariin. Yleisimpiä vaivat ovat erityyppiset allergiat ja ihottumat sekä psyykkisen hyvinvointiin ja mielialaan liittyvät seikat. Vertailuaineistona tutkimuksessa on käytetty 20 yleislääkärin vastaanottoa sekä soveltuvaa aiempaa vuorovaikutustutkimusta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty keskustelunanalyysia ja tutkimus on osa institutionaalisen vuorovaikutustutkimuksen perinnettä. Keskustelunanalyysi tarjoaa välineitä sekä eritellä vuorovaikutustilannetta puheenvuoro puheenvuorolta etenevänä toimintana ja osallistujien yhteisenä aikaansaannoksena että sitä miten institutionaalinen tilanne ja siihen liittyvät tehtävät muokkaavat keskustelun kulkua. Homeopaattisen vastaanoton rakenne muistuttaa pitkälti yleislääkärin vastaanoton rakennetta: aloitus, käynnin syyn kuvaaminen, tutkiminen ja haastattelu, diagnoosi, hoidosta päättäminen ja lopetus. Yksi keskeinen ero on se, että erillistä diagnoosivaihetta ei homeopatiassa esiinny. Selitys tähän löytyy homeopaattisesta, kokonaisvaltaisesta hoitoajatuksesta ja vastaanoton työskentelyn etenemisestä sen mukaisesti. Vastaanotolla tavoitteena ei ole potilaan vaivan nimeäminen sinänsä, vaan kokonaiskuvan muodostaminen potilaan terveystilanteesta sekä siitä, minkälainen ”persoona” hän on; tämä kokonaiskuva toimii hoidon valinnan lähtökohtana. Tulokset näyttävät, miten homeopaatit käynnin syyn kuvaamisen vaiheessa toimivat kokonaisvaltaisuuden ja homeopaattisen hoitoajatuksen mukaisesti: he tarjoavat potilaan vaivoihin ja huoliin kohdistuvien kysymystensä kautta potilaalle mahdollisuuksia kertoa ja kuvata huoliaan ja vaivojaan monipuolisesti. Sen sijaan lääkärin vastaanotolla sekä lääkäri että potilas suuntautuvat useimmiten siihen, että vastaanotolla käsitellään pääsääntöisesti vain potilaan yhtä vaivaa. Tutkimuksen keskeinen havainto on, että homeopaatit ja lääkärit tekevät hoitopäätöksiä sekä yksipuolisesti että yhteistyönomaisesti. Molemmilla yksipuolinen päätöksentekotapa oli vallitsevin käytäntö. Hoitopäätöstä ei tarjottu neuvoteltavaksi, jolloin potilaalle tarjoutui ensisijaisesti päätöksen vastaanottajan ja hyväksyjän paikan. Yhteistyönomaisessa päätöksentekotavassa potilaille esiteltiin hoitovaihtoehtoja tai kysyttiin potilaan kannanottoa puheena olevasta hoidosta. Tällä tavoin potilaalle tarjottiin mahdollisuuksia esittää kantansa päätöksen puolesta tai sitä vastaan ja osallistua tällä tavalla päätöksentekoon. Huomattavaa on, että tällöin potilaat säännönmukaisesti myös kommentoivat hoitopäätöksiä. Homeopaatin ja lääkärin päätöksentekotapojen vertailu näyttää, miksi saman toiminnan tutkiminen erilaissa vastaanottotilanteiden vuorovaikutusta analysoimalla on hyödyllistä. Jos vastaanottotyöskentelyn vuorovaikutusta halutaan kehittää potilaskeskeisempään suuntaan ja edesauttaa potilaan osallistumista päätöksentekoon, on tiedettävä siitä, millä erilaisilla keskustelun tavoilla se on mahdollista ja miten kokeneet ammattilaiset se tekevät.