Pyhiinvaellus on eräs matkustamisen ja uusien maiden ja kaupunkien kokemisen muoto. Monelle matkaajalle niin ennen kuin tänäkin piävänä se on ollut myös jännittävä seikkailu, sukellus tuntemattomaan. Pyhiinvaellus eroaa kuitenkin selkeästi matkustamisesta ja turismista, vaikka nämä aspektit eri tavoin siihen saattavat sekoittua. Pyhiinvaelluksen kohteena on aina pyhä paikka, matkaajan sisäinen tarve kohdata Jumalansa ja myös itsensä.
Pyhiinvaellus saattaa myös usein yllättää pyhiinvaeltajan. Matka ei useinkaan ole sellainen kuin edeltä on kuvitellut. Pyhiinvaelluksen kohde saattaa aiheuttaa hyvinkin erilaisia kokemuksia. "Turismin" vastakohtana onkin romantisoitu käsitys pyhiinvaelluksesta.
Joskus voi käydä niin, että oma ihannoiva kuvitelma romahtaa täysin. Esteettiset, ylevät mielikuvat kohtaavat karun historian, ihmisen todellisen pahuuden, hirmuteot, kuten vaikkapa Solovetskin luostarissa. Mikä on murtuneen kokemuksen viesti? Ehkä se on kutsu tulla uudelleen.
Mikä pyhiinvaelluskohteessa syvimmin koskettaa? Vaikka kohde olisi köyhä ja vaatimaton luostari, sen ilmapiirissä voi aistia rauhoittavuuden - ja pyhyyden.
Toisinaan syvimmän elämyksen tuottaa omien rajojen ylittäminen. Kun vaeltaja kävelee kilometrin toisensa jälkeen, päiviä, viikkoja, yksin tai muiden vaeltajien kanssa, vaatimattomissa levähdyspaikoissa, mieli keskittyy. Matka voi tällöin käydä askel askelelta kohti omaa sisintä.
Nykyihmiselle matkan teko on yleensä tarkoituksellista liikkumista kohteesta toiseen, perille pääsemistä mahdollisimman nopeasti. Pyhiinvaelluksessa matka itsessään on tarkoitus.
Kenties pyhiinvaelluksen olennainen ominaisuus onkin sen vaikuttavuudessa. Pyhiinvaeltaja ei ole sama ihminen palatessaan kuin lähtiessään. Jotain on muuttunut, eikä sitä aina pysty välttämättä sanoiksi edes pukemaan.