Ilkka Levän tutkimuksen keskeiset kysymykset ovat, miltä poliisista tuntuu olla poliisi ja miten yhteiskunta ohjaa poliisin toimintaa julkilausumattomasti? Teos kartoittaa tapausaineistojaan ristiin valottamalla poliisien työidentiteetin muutosta 1930-luvulta 1990-luvulle suomalaisen yhteiskunnan historiallisen muutoksen kontekstissa. Tapausaineistoina toimivat ns. Rovaniemen murhapoltto vuodelta 1930, punaisen poliisin, kommunisti Ahti Takatalon tapaus jatkosodan ja 1940-luvun lopun ajalta, Liikkuvan poliisikomennuskunnan rauhanomaistuminen jatkosodan jälkeen, vuoden 1958 poliisimurhien uutisointi, Suojelupoliisin aineistot 1960–1970-luvun vaihteesta, Matti Yrjänä Joensuun poliisiromaanit 1980-luvulta, Metro- ja Noppa II -talousrikostutkinnat 1980-luvulta, Inarin poliisipiirin kantelutapaukset 1980-luvulta, Tehtaankadun poliisimurhien media-aineisto loka-marraskuulta 1997 sekä 54 poliisihaastattelua.

Ilkka Levän lähestymistapa on monitieteinen ja historian moniäänisyyttä kunnioittava. Sijansa teoreettisessa viitekehyksessä saavat niin psykohistoria, jälkikoloniaalinen feminismitutkimus kuin myös ranskalaisten antioidipalistien, filosofi Gilles Deleuzen ja psykiatri Félix Guattarin kehittelemä noo’ologia. Tutkimuksen johtopäätökset voidaan kiteyttää ajatukseen, että suomalaisen poliisin työidentiteetti on seitsemän vuosikymmen kuluessa muuttunut agraariyhteiskunnan teräsmiehestä nykyiseksi ”valtakunnan sovittelijaksi”.