Aikuisen kasvu ja oppiminen kirkossa
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käsitys aikuiskasvatuksesta, aikuisten oppimisesta ja opettamisesta vuosina 1958-1990 käydyn asiantuntijakeskustelun pohjalta
Kirkolla on ollut vahva roolinsa kansankasvattajana ja opettajana. Nykyään kuitenkin koetaan, että kirkon monimuotoisessa kasvatustoiminnassa aikuiskasvatusta on kyetty kehittämään heikoimmin. Väitöskirja tarkastelee kokonaisvaltaisesti aikuiskasvatusfilosofisesta ja oppimisteoreettisesta viitekehyksestä (behavioristinen, kognitiivis-konstruktiivinen ja humanistinen oppimiskäsitys) käsin, laajan tutkimusaineiston pohjalta Suomen kirkon aikuiskasvatusajattelua. Tutkimusmenetelmä on laadullinen sisällön analyysi. Tematiikka koskettaa monitieteisenä teologiaa ja kasvatustieteitä.
Ihmis-, aikuiskasvatus- , oppimis- ja opetuskäsitykset ohjaavat aikuisen kohtaamista seurakunnassa ja opetusjärjestelyjä. Tutkimus osoittaa, että kirkon aikuiskasvatuksen täydennyskoulutuksessa painottuu 1980-luvun alussa kristilliseen ihmiskäsitykseen soveltuva humanistinen aikuiskasvatusajattelu. Asiantuntijakeskustelussa nähdään tavoitteeksi aikuisen kasvun tukeminen ja vuorovaikutteisen, monipuolisia työtapoja sisältävän oppimiskulttuurin luominen seurakunnissa. Katekismusperinteen behavioristiset, yksisuuntaiset opetuskäytännöt voivat muuttua työtekijöiden omaksuessa uuden oppimiskäsityksen, mikä on haaste koulutukselle