Keskeinen terveydenhuollon toiminnan ohjaamisen keino on tiedolla ohjaaminen. Siinä erilaisilla valtakunnallisilla suosituksilla on keskeinen rooli. Hoitosuositusten tarkoituksena on parantaa hoidon laatua ja vähentää hoitokäytäntöeroja. Suositusten käyttöönotto on kuitenkin osoittautunut vaativaksi tehtäväksi ja sen tarkempaa tutkimusta on pidetty tarpeellisena.
Tämän tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on ollut hoitosuositusten toimeenpanoon liittyvien esteiden ja edellytysten selvittäminen terveyskeskuksessa. Tarkoituksena on saada lisäymmärrystä siihen, miksi hyvää tarkoittavat hoitosuositukset muuttuvat suhteellisen hitaasti ”talon tavoiksi”. Koska suuri osa hoitosuosituksista on suunnattu sekä lääkäreille että hoitajille ja niiden käyttö edellyttää usein moniammatillista yhteistyötä ja työnjaosta sopimista, tarkastelen suositusten toimeenpanoa niiden terveyskeskusten ammattilaisten näkökulmista, joiden tulisi hyödyntää suosituksia työssään eli lääkäreiden, sairaanhoitajien, terveydenhoitajien, fysioterapeuttien ja johdon.
Tutkimus osoitti, että suositusten toimeenpanoon liittyy monenlaisia esteitä ja edellytyksiä. Vaikka asennoituminen valtakunnallisia suosituksia kohtaan oli yleisesti myönteinen, niiden käyttöönottoa vaikeuttivat monet niin ammattilaisiin, hoitosuosituksiin, potilaaseen kuin organisaatioon liittyvät tekijät. Suositusten suuri määrä ja kiireinen työ olivat suositusten toimeenpanoa vaikeuttavia tekijöitä. Hoitosuositusten sovellettavuuden kannalta merkitykselliseksi osoittautui myös perusterveydenhuollon ja siellä työskentelevien eri ammattiryhmien työn riittävä huomiointi suosituksissa.
Organisaation rakenteella ja kulttuurilla näytti olevan myös tärkeä rooli hoitosuositusten käyttöönotossa ja hoito- ja toimintakäytäntöjen yhdenmukaistamisessa. Terveyskeskuksissa pidettiin toimeenpanon kannalta tärkeänä suositusten moniammatillista käsittelyä ja yhteisistä talon tavoista sopimista, mutta käytännössä sitä tehtiin vielä vähän. Terveyskeskuksen toimintakulttuurille tyypillisempää oli yksintyöskentely, yksilöllinen päätöksenteko sekä ammattiryhmäkohtainen yhteistyö kuin moniammatillinen toiminta. Erityisen vahvana yksintyöskentelyn kulttuuri ilmeni lääkäriprofessiossa. Koska yhteistyön käytännöt oli järjestetty pääosin ammattiryhmä- tai työyksikkökohtaisesti ja jokaisella ammattiryhmällä, työyksiköllä ja tiimillä oli mahdollisuus sopia vain omista hoitokäytännöistään, ei organisaatioihin muodostunut aina yhtenäisiä hoitolinjoja. Toiminnan organisointi työyksiköittäin ja yksintyöskentelyn kulttuuri estivät näkemästä kokonaiskuvaa hoitokäytäntöeroista terveyskeskuksessa, eikä tarvetta hoitokäytäntöjen yhdenmukaistamiselle riittävästi herännyt.
Koulutus näytti olevan yleisesti käytetty suositusten toimeenpanokeino. Perinteinen luentomainen koulutus, joka toteutettiin pääsääntöisesti erikseen lääkäreille ja hoitohenkilöstölle ilman kriittistä, reflektoivaa tiedon käsittelyä osoittautui riittämättömäksi yhdenmukaistamaan hoito- ja toimintakäytäntöeroja. Terveyskeskuksiin tulisi kehittää erilaisia moniammatillisen yhteistyön muotoja, joissa suositusten yhdessä tapahtuva käsittely ja reflektointi olisivat mahdollisia. Näin saataisiin esille hoito- ja toimintakäytännön kehittämisen tarpeet ja herätettyä muutoksen kannalta tärkeä motivaatio.
Potilaiden suositustietoisuuden lisäämisellä voitaisiin edistää heidän vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksia omaan hoitoonsa. Väestön lisääntyvä suositustietous voisi edistää myös hoitosuositusten käyttöönottoa terveydenhuollon ammattilaisten työssä.
