Puhelinsoitto katkaisi hiljaisten hetkien rauhan. Edellisestä kuvauksesta oli vain puoli vuotta. Se oli ollut puhdas. Laskin luurin kädestäni ja ruumiini vääntyi kysymysmerkille. Levottomuus velloi sisälläni ja siirtelin tavaroita päämäärättömästi. Pian otin esille tuulipuvun, puin sen päälleni ja kiiruhdin puolijuoksua pyörävarastoon. Kaksikymmentä kilometriä eivät kuitenkaan karkottaneet kysymyksiäni. Palattuani kannoin matot ulos ja hakkasin niitä kuin hengenhädässä. Nyt minulla on vielä voimaa, ajattelin. Ajatus syövästä kuljetti minua. Huoneitten välille muodostui näkymätön polku. Aistin kuoleman, mutta keskeytin ajattelemisen. Tuntui liian pelottavalta antaa oikean sanan tulla tietoisuuteen.Unohdin ihmiset, joita eli lähelläni enkä osannut käyttää edes puhelinta. Olin lähdössä pitkälle matkalle tuntemattomaan.