Teoksen lähtökohtana on, että viime vuosituhannen jälkipuoliskon uusien teatterimuotojen taustalla vaikuttaa eräänlainen mediayhteiskunnan katkos, jonka perusteella voidaan puhua draaman jälkeisestä teatterista. Lehmann tarkastelee 1900-luvun lopun näytelmäkirjallisuuden ja teatterin erityispiirteitä, erityisesti sitä, kuinka tekstikeskeisestä teatterista ja -kulttuurista on siirrytty uuteen, kuvan ja äänen hallitsemaan media-aikaan. Vaikka lähtökohta on vahvasti draaman perinteessä ja saksalaisessa kirjallisessa teatterissa, kirja avaa näköaloja monenlaisiin esityksiin. Sen erityisansiona on teatterillisten, draamallisten ja esityksellisten ilmiöiden tarkastelu esteettisistä ilmiöistä lähtien - ei niinkään kansallisista traditioista, tietyistä teattereista tai tekijöistä käsin.

Kirja käsittelee kattavasti jälkidraamallisen teatterin esteettisiä keinoja ja soveltaa kriittisesti muun muassa Aristoteleen, Bertolt Brechtin, Roland Barthesin ja Richard Schechnerin ajatuksia esityksestä. Se hahmottaa uuden teatterin teoriaa ja esittelee analyyttisesti kansainvälisen teatterikentän ilmiöitä ja tekijöitä.

Kirjalla on paljon annettavaa niin teatterista ja esityksestä kulttuurisena toimintana kiinnostuneille lukijoille kuin aiheen parissa työskenteleville taitelijoille ja tutkijoille.