Siiri Äitee Rantanen (1924–2023) oli hiihtäjälegenda, jonka mittavasta urheilu-urasta ja saavutuksista on kirjoitettu sijoitusten tarkkuudella aiemminkin.

Mutta millainen oli ihminen hurjien saavutusten takana? Miten hän pystyi yhdistämään äidin ja työelämän roolit kilpaurheiluun? Mikä johdatti kahden lapsen äitiä yhä tehokkaampaan harjoitteluun, parempiin tuloksiin, mitaleille arvokilpailuissa ja aina olympiavoittajaksi?

Tästä kaikesta kirjoittajat, Leena Sorvali ja Tuulikki Ritvanen, kävivät juttelemassa Siirin kanssa hänen viimeisinä vuosinaan. Erityisesti lapsuuden muisteleminen oli hänelle aina mieluista ikävistä kokemuksista huolimatta.

Siiri oli jo nuorena ”mie itte” -tyttö, vintiö kotona ja koulussa, joka kyllästyneenä ristiriitoihin lähti 19-vuotiaana kotoa ovet paukkuen ja rakastui rintamalta rauhan myötä palanneeseen nuoreen Kalle-seppään. ”Se sepän ammatti ol siihe aikaa arvostettu”, Siiri iloitsi. Kalle kannusti ja piti huolen siitä, että Siiri pääsi hiihtämään. Siiri kehui puolisoaan: “Hää ol hyvä mies eikä ikinä sanonu miulle, että älä lähe.”

Siiri kertoo omalla puhekielellään elämästään kiertelemättä, kaartelematta ja häpeilemättä. Hän puhuu myös elämänsä ehtoosta, jolloin hän menetti toisen jalkansa lisäksi vapautensakin. Silloinkin Siiri yritti olla reipas ja toiveikas, mutta muutos aina liikkeellä olleesta ulkoilmaihmisestä pyörätuoliin ja sänkypotilaaksi oli raskas.

Siiri Äitee oli ilmiö, ei vaan mestarihiihtäjänä vaan myös ainutlaatuisena persoonana. Hän toimi naisten aseman parantamiseksi sekä kilpahiihdossa että muutenkin.