Teos käsittelee 1800-luvun suomalaista musiikinhistoriaa kansanmusiikintutkijan näkökulmasta. Kuvauksen päähenkilöinä ovat Kreeta Haapasalo (1813-1893) ja Elias Lönnrot (1802-1884). Kummankin elämästä, muusikkoudesta ja merkityksestä esitetään perustelliseen tutkimukseen perustuva uusi tulkinta. Haapasalo oli määrätietoinen talonpoikaistaiteilija, laulaja ja kanteleensoittaja, joka kiersi neljäkymmentä vuotta ympäri maata esiintyen aluksi herrasväen hoveissa, sittemmin markkinoilla ja lopuksi uutta aikakautta edustavilla laulujuhlilla. Lönnrot osoittautuu intohimoiseksi muusikoksi, jolla oli monia suurisuuntaisia musiikillisia hankkeita. Molempien vaiheet ja elämäntyö nähdään murroksen ennakointina, ennen kaikkea sääty-yhteiskunnan murenemisen ennusteena. Kumpikin liikkui herrasväen ja rahvaan välissä. Suomenkielistä kansakuntaa ja kulttuuria synnytettiin.
Kanteleella oli keskeinen asema kummankin elämässä. Haapasalon ja Lönnrotin ansiosta kantele sopeutui uuteen aikaan: soitin suureni ja kielimäärä lisääntyi. Haapasalo rakennutti esiintymismatkojaan varten yhä suurempia talonpoikaiskanteleita. Hänen aikanaan valmistuivat kanteleen historian suurimmat soittimet. Lönnrot teki viisikielisestä kanteleesta kansallissoittimen. Hänen merkillisin musiikillinen hankkeensa oli kuitenkin kromaattisen suurkanteleen kehittäminen. Lönnrot suunnitteli monia kantelemalleja ja suositteli kanteletta koulusoittimeksi. Kantelehankkeissaan Lönnrot oli todella edellä aikaansa.
Teoksen keskeinen tutkimuskohde on myös metriikka, laulun runomitta. Ensimmäistä kertaa on analysoitu uudemman kansanlaulun säkeistörakenteita. Aineistona on yli viisituhatta hengellisen ja maallisen kansanlaulun arkistomuistiinpanoa. Satojen säkeistörakenteiden joukosta kohoaa parikymmentä säkeistötyyppiä muita selvästi yleisemmiksi. Esille nousee muistinvaraisuuden vaikutus laulun rakenteisiin. Tätä kautta rekilaulusta syntyy uudenlainen näkemys. Rekimitta osoittautuu luultua monipuolisemmaksi ja dynaamisemmaksi laulunteon välineeksi. Ilmaisullisesti se on kalevalamitan veroinen. Yhdessä kalevalamitta ja rekimitta muodostavat muistinvaraisen suomenkielisen laulun suuren linjan.
Koska lähdeaineisto on hyvin puutteellista eikä vastaa nykyajan kysymyksiin, nousee tärkeäksi tutkimusmenetelmäksi tutkijan musisoiminen. Historiallisen kansanmusiikin rakenteita ja estetiikkaa on paljon helpompi tutkia ja ymmärtää, kun itse soittaa ja laulaa. Päämääränä on "kulttuurin moniäänisyyden, monimerkityksisyyden ja moniselitteisyyden säilyttämisen tavoittelu".
