Yhtäkkiä tapahtuu käsittämätön: lapsi kuolee. Kaiken piti olla hyvin, perheeseen oli syntymässä kolmas lapsi, oli kesä ja vauvanvaatteet odottivat valmiina. Sitten tuli suru. Varoittamatta ja lupaa kysymättä. Miten tästä eteenpäin?
Teresa Laine-Puhakainen käsittelee kokemustaan surusta syvällisesti ja itseään säästelemättä. Miksi minä menetin lapseni, mikä merkitys tapahtuneella on, voiko elämä olla liian lyhyt? -kysymykset pyörivät kirjoittajan mielessä aikana, jolloin maailmasta katosivat värit ja tilalle astui pitkä hiljaisuus. Surukirja pohtii suremista myös yksilötasoa laajemmin ja ihmettelee yhteiskuntaamme, missä pienille ihmisille ja suurille tunteille on liian vähän tilaa.
"Talvella suru sai jäälyhdyn muodon. Sen seinämän ohuudesta näkyi elämän hauraus. Sen kuviot toistivat eletyn elämän juonteita ja sen äkkiarvaamattomia käänteitä. Jään pinta heijasti elämän kaikkia vivahteita, murtumia ja näennäisen ehyitä kuvioita. Kynttilä jäälyhdyn sisällä näytti valon. Kertoi ihmisen sisäisestä elämän liekistä. Uskosta elämään. Elämän kauneudesta ja sen alttiudesta puhureille."