Suomen Lappi syntyi 1809, kun Ruotsin Lapinmaan itäiset osat liitettiin Suomen sodan seurauksena autonomiseen Suomeen. Liitos-Lappiin kuului yhdeksän seurakuntaa Torniosta Utsjoelle. Tässä tutkimuksessa esitellään ja arvioidaan Lapin ja sen väestön fyysisiä ja kulttuurisia rajankäyntejä ja vuorovaikutusverkostoja koko Pohjoiskalotin näkökulmasta vuosina 1809–1889. Rajoja ylittivät poronomadit, kauppiaat, kalastajat, lestadiolaiset, kasvatti- ja kauppalapset, irtolaiset ja –kulttuurintutkijat. Nationalismin vahvistumisen myötä kunkin maan keskuvalta pyrki kontrolloimaan ja estämään ei-haluttua kulkemista. Sulkeutuvia kansallisvaltioita kuvaa se, että vuosisadan aikana jaettiin viimeisetkin Pohjoiskalotin yhteisalueet (fellesdistrikt) ja rajalinjat aukaistiin nyt myös fyysisesti maastoon.
Oman jännitteensä pohjoisiin rajankäynteihin ja verkostoihin antaa alueen monikansallisuus ja -kulttuurisuus. Tutkimuksessa osoitetaan, että Suomella oli oma vähemmistöpolitiikkansa pohjoisessa 1800-luvulla, mutta se ei perustunut ensisijaisesti etnisyyteen, vaan elinkeinomuotoon. Myös suomalaisten uudisasukkaiden ja saamelaisten suhde asettuu uuteen valoon: säätyläinen virkamiehistö kohteli kumpaakin rahvaan osaa samanarvoisesti. Yhteisöjen hierarkiat perustuivat säätyasemaan ja varallisuuteen eikä etnisyyteen. Ylipäätään dikotomia ”uudisasukkaat vs. saamelaiset” osoittautuu yhteismitattomaksi: uudisasukkaat-käsite kertoo elinkeinotaustan, saamelaisuus etnisen rymän. Teos tuottaa uutta tietoa, yhdistää jo tunnettuja tarinoita ja luo näin perustan vähän tutkitulle pohjoisen kansan sosiaali- ja taloushistorialle.