Voitelurasvoilla on vakiintunut asema toiseksi yleisimpänä voiteluaineryhmänä voiteluöljyjen rinnalla. Voitelurasvat ovat rakenteeltaan saentimeen sidottuja öljyjä, erotuksena paksuista öljyistä. Nykyaikainen voitelurasva koostuu perusöljystä ja siihen huonosti liukenevasta, hienojakoisesta saentimesta. Näiden kahden peruskomponentin lisäksi voitelurasva sisältää useita rasvan voiteluominaisuuksia, suorituskykyä ja kestoikää parantavia lisäaineita. Kokonaisuus, joka koostuu perusöljystä, saentimesta sekä lisäaineista, yhdessä määräävät voitelurasvan käyttöominaisuudet. Rasvoista puhuttaessa ei pidä käyttää vanhahtavaa nimitystä vaseliini (lat. petrolatum), jolla tarkoitetaan noin 40...45 °C sulamislämpötilan omaavia hiilivetyseoksia.

Voitelurasvojen ominaisuuksia ja käyttöä kehitetään jatkuvasti kansainvälisillä tutkimuksilla ja testauksilla. Standardoiduilla testimenetelmillä ja eri laakerivalmistajien laakerikokeilla pyritään määrittämään ja kehittämään voitelurasvojen suorituskykyä. Alan keskusorganisaatio, The National Lubricating Grease Institute (NLGI), on osallistunut kehitystyöhön tärkeällä panoksella vuodesta 1933. NLGI julkaisee kuukausittain voitelurasvojen käyttäjille suunnattua lehteä The NLGI Spokesman.

Voitelurasvojen kulutus on, niin globaalisti tarkastellen kuin Suomessakin, voiteluöljyjen menekkiä huomattavasti suppeampi johtuen muun muassa pienistä rasvantäyttötilavuuksista ja pitkistä jälkivoitelujaksoista. Rasvavoitelua sovelletaan erityyppisiin kohteisiin, joista kriittisimpiin ja vaativimpiin kuuluvat vierintälaakerit, koska laakerissa muodostuvaan varsin ohueen voitelukalvoon kohdistuu erittäin suuri pintapaine. Suurin osa kaikista maailman vierintälaakereista on rasvavoideltuja, joko kestovoideltuja, keskusvoideltuja tai jaksottaisesti jälkivoideltuja. Jälkivoitelussa uusi rasva syrjäyttää vanhan rasvan sekä siihen kerääntyneen kosteuden, lian ja kulumisjätteet. Tämä korvaa osittain sen, että voitelurasva ei ole suodatettavissa käytön aikana.