Tutkimuksen taustaa
Iäkkään henkilön ja hänen perheenjäsentensä oletetaan selviytyvän entistä pidempään kotona. Useat ikääntyneet tarvitsevat sairaalahoitojaksoja kotona selviytymisen tueksi. Nämä jaksot saattavat tapahtua useissa eri sairaaloissa ja hoitopaikoissa ennen omaan kotiin palaamista. Hoitoaikoja sairaaloissa on lyhennetty, jolloin potilaat kotiutetaan vielä toipilaina. Kodin ja sairaalan välillä siirtyessään potilaat kohtaavat useita sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia ja eri organisaatioissa toimivilla ammattilaisilla on yhteisiä potilaita. Yhteisellä toiminta-alueella korostetaan saumatonta yhteistyötä onnistuneen hoitotuloksen aikaansaamiseksi.
Tutkimuksen tarkoitus
Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää käytännön teoria iäkkään potilaan selviytymisestä ja sitä edistävästä yhteistyöstä, kun potilas siirtyy kodin ja sairaalan välillä. Tavoitteena oli tuottaa tietoa, jonka avulla voidaan parantaa iäkkään potilaan ja hänen perheenjäsenensä saamaa tukea siirtymisvaiheessa. Tutkimuksessa haastateltiin yli 75-vuotiaita potilaita, heidän perheenjäseniään sekä hoidonantajiaan kotihoidossa, terveyskeskussairaalassa ja erikoissairaanhoidossa. Lisäksi käytettiin potilasasiakirjoja.
Keskeiset tulokset
Kehitetty teoria koostuu potilaan selviytymistä, perheenjäsenen osuutta selviytymisessä sekä selviytymistä edistävää yhteistyötä kuvaavista kategorioista ja kategorioiden välisistä suhteista. Ydinkategoria yhdistää kategoriat ja niiden väliset suhteet.
Iäkkään potilaan selviytymistä ja perheenjäsenen osuutta selviytymisessä kuvaavat kuusi kategoriaa: selviytymistä vaativat muutokset, potilaan toimiminen muutostilanteessa, potilaan autonomia muutostilanteessa, potilaan kokema selviytyminen muutostilanteessa, potilaan tietäminen muutostilanteessa ja perheen keskinäinen huolenpitäminen muutostilanteessa. Potilaan, perheenjäsenen ja hoidonantajien yhteistyötä selviytymisen edistämiseksi kuvaavat neljä kategoriaa: selviytymisessä auttaminen, selviytymisen ja hoitotoiminnan yhteensovittaminen, avun saaminen selviytymisessä ja avun puuttuminen selviytymisessä.
Kategorioiden välisiä suhteita ovat selviytyminen kohdattaessa muutoksia, selviytymisen yrittäminen, paneutuvan avun saaminen sekä paneutuvan avun puuttuminen. Kodin ja sairaalan välillä siirryttäessä potilaat ja heidän perheenjäsenensä kohtaavat monenlaisia muutoksia, joilla on merkitystä heidän selviytymisensä kannalta. Selviytyminen kohdattaessa muutoksia on potilaan ja perheenjäsenen selviytymistehtävä ja osapuolten välisen yhteistyön tehtävä siirtymisvaiheessa. Potilaan ja perheenjäsenen selviytymisen yrittämisessä on toiminnallisia, tiedollisia, potilaan autonomiaan, potilaan selviytymiskokemukseen ja perheen keskinäiseen huolenpitämiseen liittyviä vahvuuksia ja vaikeuksia, jotka vahvistavat ja heikentävät toisiaan aiheuttaen yhteisvaikutuksen. Selviytymistä tukevassa yhteistyössä paneutuvan avun saamisen edellytyksenä on, että avun sisältö vastaa selviytymisen vaikeuksiin ja ylläpitää selviytymisen vahvuuksia. Samanaikaisena edellytyksenä on, että potilaan tai potilaan tuntevan perheenjäsenen tai hoidonantajan näkemys välittyy ja yhteinen näkemys saavutetaan selviytymisen ja hoitotoiminnan yhteensovittamisessa.
Muodostettu ydinkategoria: kontaktiin tukeutuminen ja yhteistyön intensiteetin säätäminen mahdollistaa yhteisen näkemyksen yhteistyön tehtävästä, selviytymisen yrittämisen ja paneutuvan avun saamisen selviytymisessä kohdattaessa muutoksia. Tulosten mukaan kontaktin toimivuus ja yhteistyön intensiteetin sopivuus ovat yhteydessä näihin selviytymisen kannalta olennaisiin tekijöihin. Muodostettua käytännön teoriaa on tarpeen testata ja kehittää jatkotutkimuksissa.
Tulosten merkitys Tulosten mukaan siirtymisvaiheen hoitokäytännössä on tunnistettavissa joustava yhteistyömalli, jossa tunnistetaan ja hyödynnetään potilaan ja perheenjäsenen toimivat, selviytymistä tukevat kontaktit perusterveydenhoitoon ja kotihoitoon. Yhteistyön intensiteettiä selviytymisen avussa ja selviytymisen ja hoitotoiminnan yhteensovittamisessa säädetään joustavasti potilaan ja perheenjäsenen muuttuvaa selviytymistä vastaavaksi hyödyntäen toimivat kontaktit. Sairaalan ja kotihoidon hoidonantajat sopivat esimerkiksi vastuusta selviytymisen ja hoitotoiminnan yhteensovittamisessa tilanteen mukaan riippuen potilaan selviytymisen muutoksista ja siitä, kuka hoidonantajista tuntee potilaan ja perheen tilanteen parhaiten. Siirtymisvaiheessa avun sisällön intensiteettiä on syytä tarvittaessa tehostaa ja myöhemmin keventää, kun potilas on päässyt alkuun kotiin siirtymisen jälkeen.
Yhteistyömallin toteuttamisessa on myös vaikeuksia ja kehittämistä. Ongelmia on erityisesti niiden potilaiden kohdalla, jotka siirtyvät toistuvasti kodin ja sairaalan välillä. Näissä tilanteissa tulisi kiinnittää huomiota toimivan kontaktin luomiseen ja taattava riittävät voimavarat selviytymisen tukemiseen muuttuvissa tilanteissa. Selviytymistä on tarpeen arvioida kokonaisvaltaisesti potilaan toimimisen, tietämisen, selviytymisen kokemisen, autonomian ja perheen keskinäisen huolenpitämisen kannalta. Esimerkiksi koettu epävarmuus selviytymisessä vaikeuttaa iäkkään henkilön kotona selviytymistä, vaikka hänen fyysinen toimintakykynsä vaikuttaisi kohtalaiselta. Toimivan kontaktin puuttuessa potilailta ja perheenjäseniltä puuttuu selviytymisen yrittämistä tukeva yhteydenpito hoidonantajaan. Kontaktin puuttuessa avun sisällön sekä selviytymisen ja hoitotoiminnan yhteensovittamisen intensiteetin säätäminen vaikeutuu.
Sairaalan ja kotihoidon hoidonantajien joustavalla yhteistyöllä onnistutaan kohdentamaan voimavaroja selviytymisen tukemisessa siirtymisvaiheessa. Joustavuuden puute yhteistyössä ilmenee epätarkoituksenmukaisena, puutteellisena tai päällekkäisenä toimintana, jolloin voimavarat eivät kohdennu optimaalisesti. Selviytymisen ja hoitotoiminnan yhteensovittaminen vaatii osaamista ja työaikaa. Näistä toimintaedellytyksistä on huolehdittava, jotta potilaat ja perheenjäsenet saavat tarvitsemansa avun siirtymisvaiheessa ja kotona selviytymisessä.
