Menneisyyden tutkimuksessa seurataan usein ajassa tapahtuvaa muutosta. Ilmiöitä erotetaan toisistaan tutkimuskohteita määriteltäessä eikä sinänsä olennaisena pidetty kontekstualisointi aikaan ja rinnakkaisiin tapahtumiin muuta sitä seikkaa muuksi, että ajassa liikutaan enemmän vertikaalisesti (diakronisesti) kuin horisontaalisesti (synkronisesti). Ihmisten elämässä monet ilmiöt kietoutuvat kuitenkin yhteen. Tässä teoksessa tutkitaan horisontaalista, yhden vuoden tasosta avautuvasta näkökulmasta erikestoisten ja eritahtisten prosessien kietoutumista ja läsnäoloa. Kiintopisteenä on vuosi 1911. Näin avautuu historiaan uudenlainen näkökulma, joka nostaa näkyville samanaikaisuudet.

Vuosi on keinotekoinen ajan määre. Se ei ole luonnollinen tai itsestään selvä kokonaisuus, mutta yksi sellainen pitää sisällään lukemattomia yksilöllisesti koettuja aikoja. Vuonna 1911 maailma oli kansainvälisesti verkottumassa, mikä lisäsi ilmiöiden ja tapahtumien leikkauspisteitä sekä tietoisuutta niistä. Kokonaisuudessaan vuosi ei kuitenkaan ollut erityinen. Sitä ei leimannut yksittäinen tapahtuma tai ilmiö. Ja juuri siksi se on mielenkiintoinen.

Teoksen artikkeleissa pohditaan amerikkalaisen tieteisromaanin uhkaukuvia vedenpaisumuksesta, valokuvan merkitystä valtameren erottamissa siirtolaisperheissä sekä kalentereita siirtolaisten linkkinä uuteen ja vanhaan kotimaahan. Artikkeleissa tutkitaan myös sitä, miten luonnonparantolan kylvyin ja ruokavaliolla pyrittiin rakentamaan parempaa yhteiskuntaa Karajalassa ja miten tanskalainen melodraama hurmasi suomalaisen elokuvayleisön. muita teemoja ovat kuvataide Rooman kansainvälisessä näyttelyssä, eksoottisten esineiden kiertävä näyttely Suomen maaseudulla sekä turkulaisten päivälehtien lukijoilleen tarjoamat välähdykset maailmalta.