Tutkimuksessa tarkastellaan viestintäteknologian ja sen mahdollistaman kansainvälisen julkisuuden suhdetta valtioiden ulkopolitiikkaan. Tämä tapahtuu tutkimalla Suomen ja Norjan henkilömiinojen kieltämiseen liittynyttä poliittista retoriikkaa vuosilta 1995 - 2001 miinoja käsittelevän julkisuuden valossa.
Suomen ja Norjan viralliset kannat henkilömiinoista luopumiseen ovat olleet lukuisista maita yhdistävistä tekijöistä huolimatta lähes vastakkaiset: Norja oli aktiivinen toimija miinojen vastaisessa liikkeessä ja se luopui vuonna 1995 yksipuolisesti ensimmäisten eurooppalaisten maiden joukossa henkilömiinoistaan, kun taas Suomi on ollut haluttomampi luopumaan omista miinoistaan ollen tutkittuna ajanjaksona ainoa Euroopan unionin jäsenmaa, joka ei liittynyt henkilömiinat yksipuolisesti kieltävään Ottawan konventioon.
Väitöskirjassa näiden maiden miinakannanottoja on tutkittu kansainvälisten aikakauslehtien lehtikuvien ja miinojen vastaisten kansalaisjärjestöjen tuottaman kuvamateriaalin taustaa vasten. Tutkimusmenetelmä perustuu C.S. Peircen ja Juri Lotmanin merkkiteorioihin, joiden avulla kuvamateriaalista ja valtioiden retoriikasta löytyy yhteinen kokemuksellinen taso. Tämä kuvien ja kannanottojen yhteinen kokemuksellisuus mahdollistaa sen, että julkisuudessa olevaa kuva-aineistoa ja valtioiden retoriikkaa voidaan tutkia yhteismitallisesti.
Tutkimuksen keskeinen tulos on, että kansainvälinen miinajulkisuus on monin tavoin vaikuttanut niin Norjan kuin Suomenkin miinoja käsitteleviin kannanottoihin ja miinapolitiikkaan.
Suomen miinapolitiikka näyttää tutkittavana aikana olleen pikemminkin altista kansainvälisen julkisuuden tuottamille paineille kuin omaehtoisen ulkopolitiikan väline. Tutkituista suomalaiskannanotoista ilmenee, miten yhtäältä kysymyksen kommentointi tapahtui asian saaman kansainvälisen huomion takia ja toisaalta suhtautuminen miinojen yksipuoliseen kieltämiseen muuttuu vähitellen myönteisemmäksi ja lähestyy muiden EU -maiden kantoja.
Suomalaispoliitikkojen miinakannanotot näyttävätkin tapahtuneen suuren maailman ehdoilla ilman, että maamme kansallisia erityispiirteitä olisi keskustelun reunaehdoissa pystytty huomioimaan. Vaikka yksittäisillä poliitikoilla oli mahdollisuus harkita omien kannanottojensa sisältöä ja myös vaikenemismahdollisuuksia, eivät miinakysymystä käsitelleet suomalaiset poliitikot itse määränneet sitä, millä ehdoilla miinailmiöstä keskusteltiin, vaan keskustelun lähtökohdat tuotettiin kansainvälisessä julkisuudessa ja poliitikkojen argumentointi kysymyksessä oli ensisijaisesti luonteeltaan ulkoisiin paineisiin reagoivaa.
Norjan kohdalla miinaretoriikka asettuu osaksi maan itsenäisyytensä alkuajoista saakka harjoittaman ”eettisen ulkopolitiikan” perinnettä. Miinakysymyksessä julkisuuden paineet ja maan poliittisen johdon omat tavoitteet näyttävät olleen yhteen sovitettavissa: julkisuudella oli vaikutusta norjalaispoliitikkojen puheisiin ja politiikkaan, samanaikaisesti kun maan johdon omat pyrkimykset olivat julkisten paineiden kanssa yhdensuuntaiset. Kuitenkaan se, että norjalaispäättäjien ajatukset miinakysymyksestä sattuivat olemaan samansuuntaisia kuin aiheeseen liittyneet julkisuuden paineet ei vähennä sen merkitystä, että maan miinapolitiikka oli altista kansainväliselle julkisuudelle.
Tutkimustulos miinajulkisuuden vaikutuksesta Norjan ja Suomen kannanottoihin ja politiikkaan on jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoinen kolmesta syystä.
Ensinnäkin molempien maiden yhteydessä ilmenee samankaltainen julkisuuden vaikutus, vaikka ne edustivat tutkittavana ajanjaksona miinakysymyksen ratkaisemisesta käytännössä vastakkaisia näkökantoja. Tämä havainto antaa viitteitä siitä, että julkisuuden vaikutus ulottuu erityyppisiin ulkopoliittisen retoriikan aineistoihin niiden mahdollisista näkökantaeroista huolimatta.
Toiseksi tutkimuksen valossa kansainvälinen julkisuus voi vaikuttaa valtioiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin asioihin tunkeutuen valtiovallan ydinalueelle, joka on tähän asti reagoinut vain niukasti julkisiin paineisiin. Henkilömiinatapaus on ollut Norjan ja Suomen historiassa ensimmäinen kerta, kun järjestö- ja kansalaistasolta lähtenyt spontaani kansainvälinen julkinen paine on vaikuttanut niiden tekemisiin turvallisuuspolitiikkaan liittyvässä kysymyksessä.
Kolmanneksi tutkimuksen tulokset antavat viitteitä myös siitä, että viestintäteknologian kehitys ja sen mahdollistama julkisuus ovat johtaneet poliittisen auktoriteetin uudelleenjakautumiseen, jossa valtiot ovat menettäneet asemaansa ajankohtaisten asioiden tulkitsijoina. Vastaavasti tähän saakka kansainvälisen politiikan tutkimuksessa vähällä huomiolla ollut yksilö nousee mukaan kansainvälisten rakenteiden - valtiollisten toimijoiden asetelmaan ja muuttuu vastaanottavasta objektista aikamme maailmanpolitiikan toimijaksi.
