Poliittisen filosofian paluu: teoreettisen politiikantutkimuksen mahdollisuutta koskevan keskustelun historia
Loogisen positivismin nousu ja sodanjälkeinen pettymys poliittisiin ideologioihin aiheuttivat 1950-luvulla kriisin poliittisessa filosofiassa. Peter Laslettin vuonna 1956 tekemän tunnetun julistuksen mukaan ’poliittinen filosofia on kuollut ainakin toistaiseksi’. Laslettin julistus, joka ymmärretään teoreettisen tai filosofisen politiikantutkimuksen mahdollisuutta koskevan ongelman artikulaatioksi, on tämän tutkimuksen lähtökohta. Monet hänen aikalaisensa kohtasivat samantyyppisiä ongelmia. Poliittinen filosofia ei enää näyttänyt kykenevän antamaan suosituksia ajankohtaisten poliittisten ongelmien ratkaisemiseksi. Lisäksi se oli menettänyt elävän yhteytensä filosofiseen perinteeseen, joka oli sen tärkein ajatusten lähde ja keskustelujen viitekehys. Näin ollen normatiivisen teorian kriisi johti nopeasti myös poliittisen filosofian klassikoiden uudelleenarviointiin. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella John Rawlsin kautta tunnetuksi tullutta ’uutta poliittista filosofiaa’ ja Quentin Skinnerin ja J. G. A. Pocockin kautta tunnetuksi tullutta ’uutta poliittisen ajattelun historiaa’ vähitellen esiin nousevina ratkaisuina ongelmiin, jotka olivat yhteisiä Laslettille ja hänen aikalaisilleen. Lisääntyneen kiinnostuksen johdosta poliittisen filosofian normatiivinen ja historiallinen tutkimus oli 1970-luvulle mennessä näyttänyt saavuttaneen jonkinlaisen kulta-ajan. Rawlsin Oikeudenmukaisuusteorian ilmestymistä vuonna 1971 on usein pidetty tapahtumana, joka teki poliittisesta filosofiasta jälleen mielekästä. Samaan aikaan muotoutunut uusi poliittisen ajattelun historia tarjosi teoreettisesti kunnianhimoisen vastauksen kysymykseen menneiden ajattelijoiden asemasta nykyajassa, samoin kuin kysymykseen poliittisen ajattelun historiaan soveltuvista tutkimusmenetelmistä. Analyysin painopiste on keskustelussa, joka liittyi merkittävään kirjasarjaan Philosophy, Politics and Society, jota Laslett toimitti aluksi yksin (PPS I, 1956) ja myöhemmin yhdessä W. G. Runcimanin (II–IV, 1962–72), Skinnerin (IV) ja James Fishkinin (V, 1979) kanssa. PPS pyrki tarjoamaan laajan katsauksen ajankohtaiseen poliittiseen filosofiaan ja se oli tärkeä kenttä oppialan nykytilaa ja tulevaisuutta koskeville keskusteluille. Keskustelun puheenvuoroja tarkastellaan vastauksina ongelmiin, jotka esitettiin ensimmäisen kerran 1950-luvulla, mutta joita eri kirjoittajat kehittelivät ja muokkasivat monin merkittävin tavoin. Tutkimus osoittaa esimerkiksi sen, että ’uuden poliittisen filosofian’ alkuperä oli syntytaustansa ja käsitepohjansa puolesta erillään ’uudesta poliittisen ajattelun historiasta’. Siksi olisi historiallisesti epätarkkaa väittää, että Rawlsiin liitettävä politiikan teorian tyyppi olisi syntynyt mainitun poliittisen filosofian kuolemaa koskevan keskustelun suoranaisena seurauksena. Sen sijaan ’uuden poliittisen ajattelun historian’ liittyvät henkilö- ja teoriayhteydet sivusivat PPS-kirjasarjaa huomattavan läheltä. Jos olisi mainittava jokin yksittäinen ’tulos’, joka läheisesti liittyy poliittisen filosofian kuolemaa koskeneeseen keskusteluun, olisi se uuden poliittisen ajattelun historian kehittyminen 1960- ja 70-luvuilla.