Maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyvät kysymykset ovat olleet viime aikoina näkyvästi esillä ajankohtaisessa keskustelussa. Yksi tärkeä pohdinnan aihe on, miten maahanmuuttajat työllistyvät Suomessa. Tämä näkökulma tulee esille myös KL Kirsi-Liisa Koskinen-Sinisalon väitöstutkimuksessa, jonka tavoitteena on selvittää, miten luokanopettajaksi pätevöityminen nivoutuu maahanmuuttajaopettajien elämänkulkuun heidän itsensä kertomana.

Maahanmuuttajaopettajat ovat tehneet koulutuksellista matkaa jo pitkään ennen Suomeen muuttoa ja täällä matka jatkuu. Maahanmuuttajaopettajat tarvitsevat useimmiten kielikoulutusta, eivätkä heidän aikaisemmat opintonsa välttämättä anna sellaisenaan opettajakelpoisuutta Suomessa. Opettajan ammatti voi olla tavoitteena myös maahanmuuttajalla, jonka aikaisempi koulutus on muulta alalta. Maahanmuuttajat tarvitsevatkin monenlaisia mahdollisuuksia opintojensa täydentämiseen.

Väitöstutkimuksen aineisto koostuu kolmestatoista elämäntarinasta. Aineisto on kerätty vaiheessa, jolloin haastateltavat olivat suorittamassa maahanmuuttajataustaisille henkilöille suunnattuja luokanopettajakelpoisuuteen kuuluvia monialaisia opintoja Tampereen yliopistossa. Tutkimuksen lähestymistapa on narratiivis-elämäkerallinen.

Tuloksista käy ilmi, että opettajalta vaadittava suomen kielen osaamistaso on osoittautunut vaikeaksi saavuttaa siitä huolimatta, että kaikilla tutkimukseen osallistuneilla oli hyvä koulutus ja useilla jopa kielenopettajan tausta heidän muuttaessaan Suomeen. Muuttamista perustellaan useimmiten parisuhteeseen liittyvillä syillä. Sopeutumista kuvaa sinnikäs yrittäminen, joka on tarkoittanut uutteraa opiskelua myös laajemmin kuin kieleen liittyen, omien ammatillisten päämäärien tarkistamista sekä kamppailua työpaikan löytymiseksi. Usein maahanmuuttajaopettajat ovat työllistyneet aluksi niin sanotuissa etnospesifeissä työtehtävissä, ja työelämän prekaarit eli epävarmuutta tuovat piirteet ovat käyneet heille tutuiksi. Maahanmuuttajaopettajat kertovat elävänsä eräänlaisessa välitilassa, johon liittyy kuulumattomuuden tunne. He suhtautuvat varovaisen myönteisesti mahdollisuuksiinsa työskennellä tulevaisuudessa opettajana Suomessa ja näkevät työllistymismahdollisuudet todennäköisimmiksi sellaisissa opetustehtävissä, joissa he jollakin tavalla voivat hyödyntää harvinaista kielitaitoaan.

Tutkimuksessa todetaan, että maahanmuuttajaopettajat ovat kouluttautumishalukkaita ja pystyvät järjestämään muut elämän osa-alueet siten, että opiskelu on mahdollista. Ahkerakaan kouluttautuminen ei kuitenkaan suoraviivaisesti takaa työnsaantia. Maahanmuuttajaopettajien ohjautuminen oikeille koulutuspoluille ja mielekkäille työurille edellyttää muun muassa tulijoiden todellisten taitojen nopeaa tunnistamista ja kouluttautumisen suunnitelmallisuutta.

Tutkimuksen pohdintaosuudessa nostetaan esille tarve kehittää maahanmuuttajaopettajien täydennyskoulutusta siten, että he opiskelisivat enemmän yhdessä muiden opettajaksi opiskelevien kanssa. Tämä mahdollistaisi vuoropuhelun, josta molemmat osapuolet hyötyisivät. Tulevaisuuden tavoitteeksi esitetään tilanne, jossa maahanmuuttajaopettajat ja kantaväestöön kuuluvat opettajat toimivat tasa-arvoisesti rinnakkain. Samalla voidaan kehittää kouluyhteisön toimintakulttuuria siihen suuntaan, että kulttuurinen moninaisuus käsitetään entistä enemmän mahdollisuutena.