Tutkimus käsittelee jälleenrakennuskauden tyyppitaloalueiden kulttuurisia ja subjektiivisia merkityksiä ja täydennysrakentamista. Haastattelujen kautta kuvataan tutkimusalueen asukkaiden paikkakokemusta ja -mielikuvia ja muuttuvaa paikkaa, ja valokuvin ja analyysein havainnollistetaan alueen suunnitteluideoita ja tunnelmaa. Tutkimusalueella miljöön viihtyisyys on vähitellen muodostunutta kasvillisuuden ja ihmistyön jäljen yhteisvaikutusta.

Tutkimuksessa sodanjälkeisiä tyyppitaloja tarkastellaan esikaupunkiyhteydessään ja "asuntokysymyksen" taustaa vasten ja käsitellään myös esikaupunkimaisen pientaloasumisen aatehistoriallista taustaa. Jälleenrakennuskauden alueet ovat puutarhakaupunkiaatteen suomalaisia esikaupunki-ilmentymiä, joita luonnehtii vaatimattomuus, pula-ajan tyyppitalot ja kypsä kasvillisuus. Suomen kaupunkikehityksessä sodanjälkeiset pientaloalueet edustavat kulttuurista siirtymäkautta ja merkittävää asumisen valikoimaa rikastavaa miljöötyyppiä.

Suunnittelun kohteina tyyppitalomiljööt ovat paikallisia. Alueiden täydentämisen mahdollisuuksien tutkimus merkitsee erilaisten asukas- ja asiantuntijanäkökulmien vertailua. Tutkimus perustelee miksi jälleenrakennuskauden alueita tulisi katsoa eheyttävässä kaupunkisuunnittelussa myös "sisältä päin", asumisympäristön laadun ja miljöönsuojelun kysymyksenä. Asumisen luonnonläheisyyden merkitykset liittyvät olennaisesti siihen, että välittömän kehollisen kokemuksen - liikkumisen, tekemisen ja aistimisen - kautta ihminen voi olla aktiivinen toimija ja aktiivisessa suhteessa ympäristöönsä.