Laura Kipnisin hauska, värikäs ja tavattoman haastava pamfletti kääntää kaikki itsestään selvinä pidetyt käsityksemme rakkaudesta, uskollisuudesta ja yksiavioisuudesta härskisti päälaelleen. Tämän luettuasi mikään ei ole niin kuin ennen.

Yhdysvaltalainen Laura Kipnis on kulttuurikriitikko ja viestinnän professori Northwesternin yliopistossa. Hän on julkaissut esseitä, artikkeleita ja kirjoja seksuaalipolitiikasta ja nykykulttuurin ilmiöistä. Kipnisin mukaan väestötilastoista ilmenevä pitkäaikaisten avioliittojen jatkuva harvinaistuminen kertoo, että koko instituutio on muutoksen kourissa, ja velvoite raataa rakkautensa eteen on sangen uusi kulttuurinen säädös.

"Nähtävästi suhteen ylläpito on nykyään sellainen haaste, ettei kenenkään pitäisi ryhtyä siihen omin päin - se on aivan liian mutkikasta tavallisille kouluttamattomille ihmisille, vähän niin kuin päättäisi itse rakentaa teleliikennesatelliitin ja laukaista sen avaruuteen."

"Marxin esittämä ongelma on edelleen ajankohtainen: kuinka pitkään meidän oikein pitää puurtaa, ennen kuin voimme häipyä ja vetelehtiä mielemme mukaan, mutta silti ansaita tarpeeksi palkkaa elääksemme? Tai parisuhteen kannalta katsoen: jos yksityiselämä jälkiteollisissa oloissa merkitsee sitä, että myös ihmissuhteet vaativat nyt raadantaa ja rakkaus on vieraannuttavan työnteon viimeisin muoto, eikö silloin olisi melkoisen järkevää lukea Pääoma uudelleen avioliitto-oppaana?"

"Mainio kirja sivaltaa tuttuja näkemyksiämme." - Aira Väisänen, Kodin Kuvalehti

"Hauskasti laadittu pamfletti." - Annamari Saure, Me Naiset

"Herkullisin on pitkä luettelo asioita, joita ei voi enää tehdä, koska on naimisissa." -Marja-Liisa Lappalainen, Ilta-Sanomat Plussa

***

Tekstinäyte:

Voisivatko kaikki paikalla olevat avionrikkojat ystävällisesti nousta seisomaan? Siis kaikki te aiemmin, nykyään tai tulevaisuudessa vieraissa käyvät vaimot, aisan yli hyppivät miehet ja pettäjän tielle haksahtavat avokumppanit. Ja nouskaapa tekin, jotka olette huomanneet ajatustenne harhailevan näissä asioissa turhan usein.

Näin aloittaa kulttuurikriitikko Laura Kipnis luentonsa, jossa toteaa aviorikoksen olevan rakkausraadantaa vaativan yhteiskuntamoraalin kannalta istumalakko. Aivan ilmeiseltä vaikuttaa myös, etteivät esi-isämme lemmenasioissaan kulkeneet sanoja polkuja kuin me — ainakaan he eivät kynsin hampain yrittäneet pitkittää ohikiitävää kokemusta sen viimeisen käyttöpäivän yli tai muokata siitä pitkäkestoisen suhteen perustaa.

Avioliittohistorioitsija Lawrence Stone esittää, epäilemättä jokseenkin leikkisästi, että nykyiset kasvavat eroluvut ovat ainoastaan uudenaikainen tapa päästä samaan, minkä varhainen kuolleisuus menneisyydessä hoiti paljon tehokkaammin. Kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta meidän aikamme pyrkii joka tapauksessa yhdistämään romantiikan kuohut pitkäaikaisen liiton järkevyyteen siinä liikuttavassa toivossa, että yksi ainoa henkilö kykenisi vuosikymmenten ajan tyydyttämään kumppaninsa koko rakkauden- ja seksintarpeen ja että intohimo jaksaisi jatkua kolme-, neljä- tai viisikinkymmentä yhteiselon vuotta. (Mikäli intohimo selittämättömällä tavalla silti lopahtaa, pitää vain luopua seksistä; sukupuolisen halun puute puolisoa kohtaan ei koskaan ole riittävä peruste "vilkuilla vieraita".)

Kiinnostaako haureuden elämysmatka, pikku pyrähdyksistä kiinnostavan lokeilun kujalla.