Mielenterveysongelmaan tai -ongelmiin sairastuminen koskettaa vuosittain usean suomalaisen elämää monella tavoin. Erityisen haasteellista on vakavaan mielenterveysongelmaan kuten psykoosiin sairastuminen. Ensipsykoosiin sairastuminen on järkyttävä ja hämmentävä kokemus sekä potilaalle että läheisille. Yksilöllisenä kokemuksena psykoosi ja psykoosin oireet ovat usein odottamattomia, hämmentäviä ja pelottaviakin. Autetuksi tulemisella ja tiedon saannilla on erittäin suuri merkitys tässä elämää merkittävästi muuttavassa tilanteessa niin sairastuneelle itselleen kuin hänen läheisilleenkin.
Potilasopetus osana hoitotyötä on sairaanhoitajien toimintaa, jolla sekä sairastunutta että läheisiä voidaan auttaa ja tukea. Potilasopetusta on kuitenkin tutkittu erittäin vähän mielenterveyshoitotyön alueella. Tässä tutkimuksessa potilasopetusta tarkastellaan ensi kertaa psykoosiin sairastuneiden potilaiden, läheisten ja sairaanhoitajien kokemusten kautta. Tutkimuksen lopputuloksena rakentuu aineistolähtöinen teoria potilasopetuksesta ensipsykoosipotilaiden hoidossa. Teorian ydinkategoria, luottamuksen uudelleen rakentuminen, vastaa kysymykseen siitä, mitä potilasopetus ensipsykoosipotilaan hoidossa on.
Teoria etenee kolmivaiheisena prosessina. Ensimmäistä vaihetta kuvaavat hoitoa edeltävät seikat: elämäntilanteen muuttuminen ja avun hakeminen. Hätä ja tarve saada apua johtavat sairastuneen tai läheisten aktiiviseen avun hakemiseen. Avun hakeminen ja saaminen koetaan kuitenkin usein ongelmallisena. Teorian toinen vaihe on hoidon toteutumisen aluetta. Hoitoon liittyvät kohtaamattomuuden tai kohtaamisen kokemukset kuvaavat tätä vaihetta. Kohtaamattomuuteen liittyy vuorovaikutuksen estymistä, tiedon puutteita, omien tarpeiden ja hoitojärjestelmän välisten käytäntöjen kohtaamattomuutta. Kohtaaminen on sekä vuorovaikutuksellista että tiedollista kohtaamista. Jo ensikontakti on kohtaamisen kokemusten ja luottamuksen syntymisen kannalta erittäin tärkeä niin sairastuneelle kuin läheisillekin. Kolmas vaihe kuvaa seurauksia, hoidon jälkeistä tilannetta: joko epävarmuudessa elämistä tai luottamuksen palautumista. Kohtaamattomuus johtaa epävarmuudessa elämiseen, johon liittyy luottamuksen menetys myös hoitojärjestelmään ja omaan tulevaisuuteen. Epävarmuudessa elämiseen liittyy varuillaanoloa ja varmistamista, edelleen jatkuvaa selitysten etsimistä sairastumiselle sekä voimattomuutta ja alistumista. Toipuminen ei tällöin etene eikä hoitoa koeta auttavaksi. Kohtaamisen kokemukset taas mahdollistavat luottamuksen palautumisen itseen, omaan selviämiseen tulevaisuudessa sekä hoidosta saatavaan apuun.
Yhteenvetona voidaan todeta, että ensikontaktista lähtien potilaan, läheisten ja sairaanhoitajien kokemukset kohtaamattomuudesta tai kohdatuksi tulemisesta ovat merkittäviä. Hoidollisesti liikutaan vuorovaikutuksen herkällä alueella, jossa kohtaamisen tai kohtaamattomuuden kokemusten kautta niin luottamuksen menetys kuin luottamuksen saavuttaminen ovat koko ajan mahdollisia. Luottamuksen palautuminen on kuitenkin edellytys sille, että potilas ja läheinen voivat ja pystyvät ottamaan nykyisen palvelujärjestelmän edellyttämällä tavalla vastuuta arjen sujumisesta ja toipuminen mahdollistuu.
Tutkimus nostaa esiin palvelujärjestelmän, hoitotyön käytännön ja hallinnon sekä koulutuksen kehittämisen kohteita. Ensipsykoosipotilaiden hoidossa luottamuksen uudelleen rakentuminen edellyttää mahdollisimman pysyviä, pitkäkestoisia hoitosuhteita. Läheisten merkitys potilaan hoidossa tulisi nykyistä paremmin tunnistaa ja kohdata myös heidän avun tarpeensa hoidon aikana. Sairaanhoitajien osaamisen näkökulmasta keskeisiä ovat ammatillisen, inhimillisen, potilasta ja läheisiä arvostavan kohtaamisen taidon osaaminen ensikontaktista lähtien sekä pitkäkestoisen hoitosuhdetyöskentelyn osaaminen ensipsykoosipotilaan ja hänen läheistensä kanssa.
