Suomessa sairastuu vuosittain noin 25 000 potilasta sydäninfarktiin, ja siihen kuolee noin 13 000 potilasta. Kuolemista yli 40 % tapahtuu ensimmäisen tunnin aikana oireiden alkamisesta. Sairaalahoidossa varmistettu sydäninfarkti todetaan vuosittain noin 18 000 potilaalla. Keski-ikäisen väestön sepelvaltimotautikuolleisuus on vähentynyt maassamme viimeisten vuosikymmenien aikana selvästi. Tämä johtuu sekä sairastuvuuden pienenemisestä että sairastettuun infarktiin liittyvästä kuolleisuuden laskusta. Väestön keski-iän noustessa ja hoitomahdollisuuksien parantuessa maassamme on kuitenkin nyt enemmän sepelvaltimotautia sairastavia potilaita kuin koskaan aikaisemmin, ja määrän odotetaan tulevina vuosina entisestään lisääntyvän.
Sydäninfarktin hoito on viime vuosikymmenien aikana kehittynyt huomattavasti. Liuotushoito on vakiinnuttanut asemansa, ja äkillisesti sairastuneen potilaan hoito pallolaajennustoimenpiteen tai ohitusleikkauksen avulla on yleistynyt. Hoitomahdollisuuksien parantumisen johdosta myös hoitokustannukset lisääntyvät. Jotta sydäninfarktiin sairastunut potilas pystyttäisiin hoitamaan parhain käytettävissä olevin keinoin, on koko sydäninfarktipotilaan hoitoketjun toimittava moitteetta.
Tässä väitöskirjassa tarkasteltiin sydäninfarktipotilaiden hoitoonhakeutumis- ja hoitoonpääsyviiveitä, hoidon toteutumista ja sairauden aiheuttamia kustannuksia sekä niihin vaikuttaneita tekijöitä Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä. Tutkimuksessa selvitettiin esimerkiksi, kuinka pitkä aika kului avunhakupäätöksestä ensimmäisen lääkärin tutkimukseen, liuotushoidon saamiseen ja Seinäjoen keskussairaalaan saapumiseen. Kokonaishoitoviiveen kannalta potilasviive eli aika sydäninfarktin oireiston alusta siihen, että potilas teki avunhakupäätöksen, osoittautui ratkaisevaksi. Sen mediaaniksi saatiin 1,5 tuntia. Myös aikaisemmin diagnosoitua sydänsairautta sairastavien ja sepelvaltimotaudin riskitekijöitä omaavien potilaiden potilasviiveet osoittautuivat lähes poikkeuksetta varsin pitkiksi. Erityisesti näiden potilaiden valistaminen sydäninfarktin mahdollisista oireista ja ripeän hoitoonhakeutumisen merkityksestä on tärkeää.
Potilaan iällä havaittiin olevan vaikutusta sekä liuotushoidon saantiin sydäninfarktin akuutissa vaiheessa että invasiivisiin jatkotutkimuksiin pääsyyn. Ikääntyneet potilaat saivat työikäisiä vähemmän liuotushoitoja, ja heitä lähetettiin vähemmän invasiivisiin jatkoselvittelyihin. Ikääntyneiden liuotushoidon saanti ja jatkotutkimuksiin pääsy oli heikompaa kuin työikäisten. Sydäninfarktin akuutin vaiheen hoitokustannusten keskiarvoksi saatiin 21 113 mk (3 551 euroa) ja koko sydäninfarktin jälkeisen vuoden hoitokustannuksiksi 37 817 mk (6 360 euroa). Hoitokustannusten potilaskohtainen vaihtelu todettiin suureksi. Suurimman osan kokonaiskustannuksista muodostivat invasiivisista jatkotutkimuksista ja -hoidoista aiheutuneet kustannukset. Lisääntyneet kokonaiskustannukset yhdistettiin diagnosoitujen sairauksien määrään, potilaan jo sydäninfarktia edeltäneenä vuonna kokemaan oireiluun, infarktityyppiin sekä oireiston pitkittymiseen akuutissa vaiheessa. Potilaan iän lisääntyessä hoitokustannusten todettiin pienenevän.
Tutkimus antaa uutta tietoa sydäninfarktipotilaiden hoitoonhakeutumisesta, hoidon saannista, jatkohoitoon ohjauksesta, hoitokustannuksista ja niiden jakautumisesta. Tietoa voidaan hyödyntää suunniteltaessa sydäninfarktipotilaiden hoitoketjuja, mietittäessä hoitovaihtoehtojen kohdentamista eri potilasryhmille ja ennustettaessa hoitokustannuksia. Tutkimus antaa aiheen miettiä tulevaisuudessa yhä kasvavan vanhusväestön sydäninfarktin hoidon tarvetta ja sen toteuttamista.
