Sotilaan kuolemaa rintamalla on ollut tapana kutsua sankarikuolemaksi. Sotaa käyvissä maissa kuolemaa isänmaan puolesta on pidetty parhaana ja kunniakkaimpana kuolemana. Toisen maailmansodan aikainen Suomi ei tehnyt tässä poikkeusta.

Kaikki suomalaiset kaatuneet pyrittiin evakuoimaan kotiseuduilleen haudattaviksi sankarihautoihin. Sankarihautajaiset yhdistivät ihmisiä ja olivat osa suremista, samalla kun niissä määritettiin voimakkaasti surua, sotaa ja kansakuntaa. Sankarikuolemaa ylistettiin, ja sotilaan kaatuminen nähtiin myös hänen omaistensa uhrina. Näiden virallisten tulkintojen lisäksi Ilona Kemppainen analysoi kaatuneiden omaisten vaihtelevia, usein virallisesta kielenkäytöstä poikkeavia tuntoja.

Tutkimuksessa seurataan sankarivainajien viimeistä matkaa rintamalta kotiseudulle monesta eri näkökulmasta. Sotilaan kuolema merkitsi tappiota armeijalle, mutta kipeimmän menetyksen kokivat kaatuneen perheen jäsenet. Itse asiassa sankarikuolema kosketti koko kansakuntaa: sanottiinhan rintamalla taisteltavan yhteisen isänmaan puolesta. Tutkimuksen keskeisinä lähteinä Kemppainen on käyttänyt sota-ajan kirjeitä, sankarivainajien kuolinilmoituksia ja kaunokirjallisuutta, joissa tulee erinomaisesti esille se, millä tavoilla sotilaan kuolemaan suhtauduttiin ja millaisiksi niin itse sankari kuin hänen omaisensa ja kaikki suomalaiset sotavuosina kuvattiin.