Koko päivän istun meren rannalla.
Rantakallioilla katselen ulappaa,
karimerkkiä.

Miten merestä nousee kivi,
kasvaa luodoksi, saareksi,
vihertää ruohoa, puita, metsää,
niin tiheää ja vahvaa,
että riittäisi hirsiksi rakennuksiin, kalastajakylään.

Istun ja katselen kauan,
miten kylässä eletään,
verkkoja paikataan,
veneitä lähtee ja rantautuu.
Mutta iltapäivällä alkaa tuulla,
viluttaa.

Illalla lähden pois, että tietäisin lopun:
Talot autioituvat yksitellen.
Viimeinen vene vedetään rantaan,
kaaret lahoavat ja ruoho
kasvaa pohjan läpi.
Rakennukset hajoavat, ihmisiä ei enää näy.

Ja saari vajoaa hitaasti mereen,
ehkä hetkellä,
jolloin auringonkehä leikkaa horisontin,
alkaa pudota.

(Keijo Nevaranta, Ihmisen alue)